Terveisiä huikean pitkältä lomalta (mitä ilmeisemmin myös blogista). Töihin paluu koittaa tiistaina, yli kahden viikon loman jälkeen. Tai itseasiassa, jos tarkkoja ollaan, teen nytkin töitä. Ja olen ollut kuudessa palaverissa. Ja lähettänyt sata meiliä. Työtunteja on tainnut kertyä parin, kolmen päivän edestä. No ainakin ollaan vietetty paljon aikaa perheen kanssa yhdessä. Tai itseasiassa, jos tarkkoja ollaan, Insinööri on ollut kaikki mahdolliset välipäivät töissä.
Jotenkin tässä kävi niin että ajattelemani pitkä perheloma (joka olisi voitu viettää jossain lämpimässä, toim. huom.) muuttui minun kiirekaudekseni, jonka aikana hoidin kotia, joulua, lapsia ja töitä. Enhän minä katkera ole, en, mutta kyllä se välillä vähän nyppäisi kun kiikutin lapsia hoitoon mummilleen tai lahjoin niitä popcornilla, että sain kirjoitettua ”sen yhden meilin”.
Tässäkin multitaskaamisessa oli kuitenkin jotain hyvää. Meillä oli ensinnäkin todella kivaa lasten kanssa. Oli huippua viettää pitkästä aikaa paljon aikaa yhdessä, käydä retkellä SeaLifessa ja leipoa pipareita. Me kaikki kolme oltiin pääsääntöisesti oikein aurinkoisia, hyväkäytöksisiä, terveitä ja iloisia. Ja nukuttiin paljon. Samalla kuitenkin odotan tiistaista töihin paluuta innolla, ja olin onnellinen jokaisesta loman aikana käydystä palaverista. Ne toivat todella kaivattua toimintaa korvien väliin. Niinä päivinä kun töitä ei ollut ja elämä pyöri taas hiekkalaatikkorallia, huomasin ajattelevani ”mä en voisi ikinä olla kotiäiti”.
Kaksi ja puoli vuotta sitä kuitenkin tein. Ja sen kotiäitiuran jälkeen on jotenkin helpottavaa huomata, että tämä työmoodi sopii minulle ihan tosi hyvin. Niin ihania kuin nuo kaksi ovatkin, minä kaipaan elämääni hurjasti aivotyötä, aikuisia ihmisiä ja Tärkeitä Tehtäviä. Jokainen puhelinkonferenssi, hankala asiakasmeili ja konseptidokumentti saa aivoni hyrräämään tavalla, jota kakkavaipat eivät vaan ikinä voi tehdä. Onnistuminen näissä tehtävissä tuottaa valtavasti tyydytystä, ja pelkkä niiden tekeminen (vaikka huonomminkin) lohduttaa sisäistä suorittajaani, jolle kotiarjen murmelipäivät eivät oikein ikinä…riittääneet. Ei sillä, toki se lapsen ensimmäinen onnistunut itse kirjoitettu kirjainkin tuottaa onnea. Mutta alan uskoa, ettei se pelkästään toisi elämään ihan riittävästi sisältöä, ainakaan minulle.
Nyt töissä käydessä on hyvä, fiksu, hyödyllinen ja arvostettu olo. Eikä se olenkaan pahitteeksi, että lasten kanssa on virkistävän mukava olla illalla, vs. kotiäitiarjen vähän liian usein tapahtunut ”kato sä näitä nyt hetki, mä lähden lenkille”.
Siis kiitos 2013, toit mukanasi hyvän elämänmuutoksen. Mitähän tällä nykyisellä vuodella on takataskussaan?