Suuri Perunasota 2013

Uskon, että kun tästä päivästä opetetaan peruskouluissa, ei enää muisteta jokaista nyanssia. Ehkä ne unohtavat kokonaan tapahtumien komiikan, suurien tunteiden vallatessa koko näyttämön. Minäpä kerron teille nyt pääpiirteittäin kaiken, minun näkökulmastani tietenkin. Herkkähipiäisimmät lukijat voivat ehkä kääntää katseensa, tai siirtyä niihin blogeihin, joissa lapset eivät ikinä kiukuttele eikä raivoisa rupsuttaminen tarkoita täitä / kihomatoja / märkärupea.

Sillä tänä tuulisena marraskuisena iltana kaikki alkoi synkkien pilvien alla. Tai ihan hyvin se siihen asti meni, kunnes joku pienempi tönäisi tarinamme päähenkilöä. Se oli hirvittävää.

Pääsimme kuitenkin kotiin asti ehjin nahoin. Alle minuutissa oli ne kuuluisat potut jo porisemassa. Nyt tässä kohtaa minun on kyllä myönnettävä, että ruoan valmistumisessa saattoi sitten kuitenkin kestää sen viimeisen oljenkorren verran liikaa.

En olisi silti mitenkään osannut aavistaa, että jokin niinkin makoisa ja suosittu kuin siskonmakkarakeitto, saisi tarinan kääntymään niin päälaelleen. Ennen niin kovasti perunoista ja porkkanoista pitänyt demoni lapsi joutui jonkin toisen vallan valtaan. Niin sen täytyy olla. Sillä mistään muusta syystä en voi ymmärtää, miten voi muutamasta pienestä juureksesta kehkeytyä tämän veroinen sota.

Se meni jotenkin näin, kronologisessa järjestyksessä:
Syömme keittoa, olemme onnellisia.

Ykköseltä loppuvat makkarat ja liemi. Hän pyytää kauniisti lisää. Kieltäydyn aivan yhtä kohteliaasti, vedoten siihen että täytyy niitä perunoita ja porkkanoitakin syödä, ei pelkkää makkaraa sentään. Emme enää ole onnellisia.

Meistä toinen alkaa poimia perunoita sormillaan pois lautaselta, toisen kertoessa yhä tiukentuvaan sävyyn ettei moinen ole sallittua. Lähestymme jäähyllä uhkailua, tai oikeastaan aloitamme vaiheen nimeltä ”uhkailulla uhkailemisen”, josta Supernanny olisi erityisen ylpeä. Siinä vaiheessa kerrotaan, että alat olla lähellä jäähyä. Hirveän järkevä lause.

Tässä kohtaa myös huomaan luisuvani kontrolloimattomaan tilanteeseen, jossa vastapuoli näyttää lähentelevän perunan- tai lusikanheittotilannetta. Vastapuoli aloittaa käyttää kuitenkin vielä melko pehmeitä aseita, kuten kohteliaisuutta (huutaen): ”Kiitos äiti en halua perunaa!!!!”. Havaitsen murtumisen olevan lähellä, joten palaan seesteiseksi superkasvattajaksi ja vien lautasen pois heittokoneen edestä. Ilmoitan ah niin tyynesti että ”olet sitten valmis, ole hyvä ja poistu ruokapöydästä”.

Se kurottaa ohuilla käsillään kohti lautasta kuin mikäkin pulavuotinen: ”Emmä oo valmis, mä haluun syödä!!!” Voi nyt kuulkaa menee sen kasvattajan päässä ristiriitaiset ajatukset: jos lapsi haluaa syödä, pakkohan sen on antaa. Mutta onkohan se bluffia? hitto kun se on syönyt kuulemma koko päivän huonosti, ei viitisi nyt nillittää. Mutta äh kun tämä on selkeästi puhdasta uhmaa, eihän tässä voi luovuttaa. Kyllä te tiedätte mihin tämä päätyi. Lautanen takaisin eteen ja todella hyvällä auktoriteetilla ”no, syöt sitte kanssa”.

Nyt voit lukea uudestaan viimeiset kolme kappaletta, vaikkapa vain kolme kertaa aikaa säästääksesi.

Sitten siirrymme vaiheeseen, joss taas herään omaan alakynteeni. Kerron, että jos yksikin hiilihydraattipitoinen vielä palanen poistuu lautaselta sormin, se on jäähy. Voi sitä porkkanaraukkaa, se ei kyllä yhtään nähnyt tämän tulevan. Ennen kuin se oli edes menossa pois lautaselta (lattialle? lusikkaan? suuhun? Sitä ei johdonmukainen kasvattaja voi tietää), sen kohtalo oli jo sinetöity. Siitä tulisi jäähypanos. Niinpä nälkäinen, lohduton ja syvää vihaa uhkuva lapsi toimitettiin kesken ruokailun jäähylle, jossa se jatkoi koko kahden minuutin (huomaattehan, johdonmukainen kasvattaja ei ole huomannut pidentää jäähyaikaa iän lisääntyessä, mutta ehkä hyvä niin) jäähyn ajan vertahyytävää ”äiti mulla on vielä nälkä!” -bluffiaan.

Meanwhile, Kakkonen aloitti neljännen annoksensa siskonmakkarakeittoa täysin tyytyväisenä tilanteeseen.

Tasan klo 17.26 asetun jäähypenkiltä dramaattisesti maahan tiputtautuneen lapsen eteen ja yritän kysyä, ”tiedätkö miksi jouduit jäähylle? No mä kerron, kun sä et näköjään ulvonnaltasi voi; [insert epätoivoinen yritys löytää koko tilanteesta logiikkaa] Ja nyt sitten pitää pyytää anteeksi.” Katkeamattoman huudon keskelle tämä toinen sijoittaa sanan anteeksi, huudettuna. Ja sitten vuoden kasvattaja pakottaa sanomaan sen ”kunnolla” ™; katso silmiin ja halaa jne. Oikein rakentavaa kesken sen uhmakohtauksen.

Palaamme pöytään, itku ei luonnollisesti ole vieläkään loppunut. ”Äiti mä en haluu makkaraaa!!!!” ”No sepä hyvä kun sullahan oli vielä noi perunat syömättä. Syöt ne niin sitten saat jos vielä haluat” ”Enpäs saa! – Eikun saa-aa-aaan!!” Logiikka, tuo väittelyn aseista tehottomin.

Hän alkaa murtua. Hän huijaa edelleen puoliksi ja käyttää kyllä sormiaan – asettaa niillä juureksia lusikalleen. Riittävän oikein, en jaksa puuttua. Sitten opin taas, ettei uhmakohtauksen viekkautta tule aliarvioida – tällä kertaa hän ”haluaa!!!” laittaa kaikki juurekset kerralla lusikkaan. ”No hyvä että syöt, mutta ei ne mahdu kerralla.” ”MAHTUUU-UUUU!!”.

Nurkan takaa lähestyy uusi jäähyllä uhkailu, sillä ei sillä näytä nälkä olevan ja sormet on edelleen käytössä ja lusikka hakkaa pöytään. Yritän ensin ”olet sitten valmis, ole hyvä ja poistu ruokapöydästä” -bluffia, mutta palaan nopeasti klassikkoon, omituisen epämääräiseen uhkailuun: ”nyt äidillä alkaa mennä hermot.” Päässäni menee sadattakolmattakymmenettä kertaa korrelaatioanalyysi lapsen kalorimäärien, jäähyminuuttien ja harmaiden hiusten välisestä suhteesta. Valmistaudun menettämään ne hermoni.

Onneksi sitä ennen kiinnitän huomioni Kakkoseen, joka pyytää kohteliaan iloisesti viidettä lautasellista. Keskustelen sen kanssa hetken ylensyömisen ja oksentamisen suhteesta ja siirryn sitten altaalle hakemaan rättiä, sillä oletan siivoani noin minuutin sisällä lattialle heitettyä perunalautasta.

Sitten yhtäkkiä huomaan sen, yhtä yllättävänä kuin helmikuussa pilkistävän auringon: täällä on hiljaista. Katson taakseni, missä punanaamainen ja itkuviiruinen hahmo syö perunaa, sitten porkkanaa, sitten taas perunaa. Ja juo päälle maitoa. Käännyn selin ja tanssin äänettömän ja eleettömän I fucking rule -tanssin.

Sitten suukotan vastapuolta moneen kertaan oikein tosi ylpeänä. Muka siitä, oikeasti itsestäni.