Tämän tekstin voisi jakaa kahteen vaihtoehtoiseen versioon. Yksi ennen tätä kulunutta viikkoa ja yksi tämän viikon keskeltä*. Aikasempi menisi näin:
Ruuhkavuodet. Joko olette siihen sanaan kyllästyneet? Syksyn tullessa ja flunssakausien alettua tuntuu ruuhkavuosisyndrooma nostavan rajusti päätään. Töihin palanneet äidit huokaavat yhteen ääneen: nyt me niitä sitten elämme, ruuhkavuosia. Hyvä kun ehtii tukkaansa pestä. Antakaas kun olen hetken vähän eri mieltä. Painotan kyllä heti alkuun, että me elämme lähes parhaassa mahdollisessa tilanteessa. Etäisyys meiltä päiväkotiin: 5min. Etäisyys meiltä minun töihin: 3min. Etäisyys minun töistäni päiväkodille 4min. Etäisyys Insinöörin työpaikasta näihin kaikkiin 20-40min, kulkuvälineestä riippuen. Etäisyys mihin vain palveluun, harrastukseen tai ruokakauppaan: halutessa alle 10min. Lastenvahtien saatavuus: runsaudenpula. Tappelevat vuoroistaan.
Näin. Jos Insinöörin työ olisi päiväkodin rakennuksessa, oltaisiin ehkä kaikista lähimpänä täydellistä tilannetta. Näillä lähtökohdilla olemme päätyneet siihen ihastuttavaan tilanteeseen, että ne kuuluisat ruuhkavuodet ovat pysyneet toistaiseksi kaukana. Teen töitä noin kahdeksan tuntia päivässä, tulen kotiin ja ehdin leikkiä lasten kanssa, nähdä vaikka kavereita ja ehkä urheilla. Ruokaa tehdään välillä isompi satsi ja jos ei ole tehty, istutan kaksikon omput suussa telkkarin ääreen siksi aikaa kun hoidan jotain lämmintä pöytään. Mitä ruuhkaa tässä nyt oli?
Ongelmia tulee vasta sitten, jos saman päivän tai viikon aikana yrittää tehdä kaikkea. Jos kumpikin haluaa urheilla kolme kertaa viikossa, kavereiden kanssa on buukattu iltoja, haalarit pitäisi hankkia ja päälle osuu viikonloppumeno (jolloin lapsia ei näe yhtä paljon ja yksi ylimääräinen ilta on pyhitettävä niille), tulee pieniä kalenterikeikauksia. Mutta nekin on kestettävissä. Kaiken kaikkiaan aikaa tuntuu riittävän ihan ok, vaikka toki jatkuvasti on tehtävä päätöksiä sen suhteen nukkuuko (joo), urheileeko (ei), kirjoittaako blogia (ei), siivoaako (ei) vai onko riittävästi lasten kanssa (yleensä joo). Pelkäänkin enemmän tästä viisi vuotta eteenpäin tapahtuvaa: mites sitten suu pannaan, kun yhdellä on koristreenit munkassa, toisella lätkätreenit tapanilassa ja kolmannella lauluharkat mankkaalla? Pitääkö jokin pyhä kolminaisuus meidän arjen silloinkin näin hyvin kasassa?
Kertokaa kokeneemmat, onko meille vain jaettu niin hyvät kortit, ettei ruuhkavuodet löydä meitä? Vai eletäänkö itseasiassa vielä jotain hyvää aikaa ennen niitä kuuluisia tuskanviikkoja?
****
Ja kelataanpas sitten eteenpäin tähän viikkoon, jolloin samaan hetkeen heitettiin yhteensä kuudet juhlat kahdessa viikonlopussa, työtäyteisin työviikko naismuistiin
(eikä helpotusta näy), maratonkoulun aloittanut (!) mies, vaihtuva keli
(talvikamat, apua!), flunssan aiheuttama urheilukielto ja stressin hävittämät yöunet.
Sanallisesti voin kertoa, että eilen klo 23.37 tapahtui lopulta nk. piporomahdus. Piporomahdus on lievämuotoinen paniikkihäiriö, joka seuraa kun juuri päivän työt lopettanut nainen löytää vielä yhden laatikollisen pipoja, jotka pitää lajitella pinoihin / kaappiin / ullakolle kesää odottamaan / ullakolle liian pienet säilöön / ullakolle liian pienet eteenpäin / kierrätykseen. Häiriöstä seuraa kontrolloimatonta ulinaa, mä en pysty nyt tähänkin -parkaisuja ja kaiken kaikkiaan aivan suhteettoman suurta tunnelatausta yhteen helvetin kypäräpipoon. Vaikka se olikin kokoa liian pieni.
Ja loput 6000+ sanaa kertoo, että tällä viikolla on vähän toi kodinhoito jäänyt.
 |
| Se hetki, kun tajuat töissä, että lapsella lienee vähän kylmä. |
Mites, onko teidän muiden viikot ollu…siedettäviä? Piporomahduksia? Sukkasähähdyksiä? Kenkäkriisejä?
*tässä kohtaa pieni paradoksi, enhän mä oikein tätä tekstiä olisi jaksanut tämän viikon keskellä kirjoittaa. Nytkin se onnistuu vain valkoviinin vahvasti tukemana.
