Olen istunut ultramielenkiintoisessa palaverissa, saanut stressikertoimen ihan omiin lukemiin. Olen juossut kotiin katsomaan, onko rappusista alas pudonnut, vaunut päälleen saanut lapsi lääkärikunnossa vai ei, saanut matkalla ihania uutisia, jotka melkein pyyhkivät stressit ja paniikit mennessään. Olen halannut ja tutkinut, pakannut ja nalkuttanut. Olen nähnyt pyöräilevän pikkuneidin ja auttanut sitä nostamaan pyörän takaluukkuun. Olen vihdoin lähtenyt kohti viikonlopun viettoa ja opetellut siinä mennessä bloggaamaan Lumialla.
Tämä ei ole niitä postauksia, joissa muka kauhistellaan ja oikeasti retostellaan omilla ruuhkilla. Tämä on sellainen teksti, jossa ihmetellään, miten oma tunteiden skaala voikaan olla niin laaja, ja miten lyhyessä ajassa sen voikaan kokea.
Yhden tunnin sisällä innosta stressiin, huolesta onneen, turhautumisesta nauruun, iloon ja ylpeyteen, lopussa ja lopulta suureen kaiken peittävään rakkauteen.
Kiitos murrosikä. Nyt ehkä vähän ymmärrän, mihin minua valmistelit.