Yksi typerä kuppi kahvia. Se sen teki. Takana alkoholin takia huonosti nukuttu yö. Pienen pieni huoli taloprojektin kustannuksista ja maailmantaloudesta. Sitten se yksi iltapäivänen kuppi kahvia ja homma levisi käteen.
Herään anoppilassa päiväunilta virittyneessä tilassa, joka laukeaa lopulta vasta 150 kilometrin päässä, kotioven oikealla puolella, epämukavat talvivaatteet riisuttuina. Istun lattialla ja silitän syliin tunkeneita lapsia, ja sitten pyydän heitä nousemaan.
Olen kiitollinen ja loputtoman surullinen siitä, että pieni tyttäreni ymmärtää. ”Sä haluat äiti varmaan olla hetken yksin”.
Minä en ymmärrä. Kuinka voi aikuiselle ihmiselle yhden hanskan ottaminen pois lapsen kädestä olla ylivoimainen, lannistava suoritus, joka vie voimia maratonin verran? Tekisi mieli huutaa ääneen niin kuin sen hanskakäden omistaja ”En pytty!”. Yrittämättäkin tiedän, että puhuminen on nyt liian vaikea suoritus, miten voisin muka kertoa miehelleni mistä on kyse (en tiedä) ja samalla vielä auttaa lapsen yli väsyneen itkun?
Kaksi asiaa helpottaa: romahtamisen hyväksyminen ja mielikuvakirjoittaminen. Tajuan yhtäkkiä mistä on kyse, ja olo helpottuu. Aivan, tämä on tämä outo kemiallinen reaktio, joka mulla nykyään on, en olekaan (täysin) hullu. Muistutan itselleni että tämä on fysiologiaa, eikä tilanne oikeastaan ikinä johdu mistään ”oikeasta” ongelmasta. Sanat ja niistä muodostuvat lauseet pulpahtelevat tajuntaani. Alan kuvitella kuinka kirjottaisin tästä ja sitä tehdessäni, kyynelten valuessa, aalto laimenee.
Kuvittelen kirjoittavani, etteivät paniikkikohtaukset kokonaan pois ole menneet, vaikka niitä ei oikeastaan ole syyskuun jälkeen nähty. Ne ovat kuin näkymätön verkko ohutta seittiä, joka kuroo itseään kasaan sisälläni. Jos annan sille rakennusmateriaalia, verkko saattaa yhtäkkiä tehdä pylvään kohti tajuntaani, kohti hormonejani ja primitiivisiä reaktiotani. Aina yhtä mitättömästä syystä.
Tämä päivä oli hyvä muistutus. Ainakin siitä kahvista (vähentäminen jatkukoon), unen tärkeydestä ja armollisuudesta. On vain hyväksyttävä se, että tämän arjen pyöritys ärsykkeineen on minulle välillä liikaa. On ihan oikeasti huomattava, milloin vedän hampaat jo tiukasti yhteen lukittuina, milloin pitää lopettaa mitätön askare kesken ja huilata. Kyllä, ostoksilla käynti voi olla liikaa. Kyllä, paljon kantamuksia ja vähän kiristävä huppari voi olla liikaa. Ja se on ihan ok. Yleensä ne ei ole, ja jonain päivänä ne ei ehkä milloinkaan enää ole liikaa, ja vaikka olisikin, mitä sitten? Sitten romahdetaan, ei sen kummempaa. Siitähän sitten on helppo nousta ylös. Vaikeampaa on sen romahtamisen estäminen, tasapainoilu liukkaan aallonharjan päällä. Kuin pidättäisi oksennusta vatsataudissa. Paljon fiksumpaa olisi surffata rohkeasti ahdistuksen aallon mukana ja antaa tunteiden tulla. Haaveilen jo ei ehkä niin kaukaisesta päivästä, jolloin voin vain nauraa itselleni aallonharjalla. Että noni, nyt tää akka meni taas hulluksi, pieni hetki olkaa hyvä.
Tänään tämä akka meni taas hetkeksi vähän hulluksi, nyt se on taas vähän viisaampi, ja lempeämpi.
Ja menee muuten ajoissa nukkumaan.
***
Tammihaaste sai tänään taas kuin itsestään kohteensa, selkeän rakkauden tunnustuksen. Kiitos, rakas Insinööri, että ymmärrät. Annat tilaa ja hyväksyt. Olet älyttömän tärkeä tuki minulle tässä oudossa viidakossani.
Näiden hullujen päivien lisäksi olet normaalipäivänä hauska, älykäs, luova, lempeä, kärsivällinen ja just sopivan omituinen. Just sopiva mulle. (Hyvät lihakset on kiva kaupanpäällinen). Rakastan.