Astun kadulle odottamaan taksia, ulos on jo tullut pimeä palaverien aikana. Onhan vuoden lyhyin päivä, Berliinissäkin. Tuuli on hiljainen, päivän hulina alkaa vaieta. Ohi pyöräilee yksi, sitten toinen pyörä lamppuineen. Katsahtavat minuun päin, ja heti pois. Eivät tunnista, eivät välitä.
Mikä ihana näkymättömyyden tunne. Pimeä ja vieras maa ympäröi minut kuin suojeleva kaapu. Kukaan ei tiedä kuka olen, mihin menen. Kukaan ei voi vaatia minulta mitään. Miten ihastuttavan tarpeeton, kuulumaton, tyhjiössä leijaileva sitä voikaan hetken ajan olla. Kuin jokin kummallinen aikavaras. Hengittelen hetken rauhassa, nauttien ajatuksesta, että voisin seistä tässä vaikka kaksi tuntia. Eikä ketään kiinnostaisi.
Minua toki kiinnostaa. Hyppään lähimpään taksiin ja painelen kohti paikallisia kauppoja. Sekaan mahtunee myös vähän viiniä. Nyt kun täällä kerran ollaan. Illalla painun väsyneenä ja varmuudella koti-ikäväisenä lentokoneeseen vielä tunniksi äänikirjaa kuuntelemaan. Huomenna herään rauhassa lasten kanssa töiltä varastettuun päivään. Annan tuliaisia, kuuntelen joululauluja ja halailen. Enkä tee mitään, mitä en halua.
Joskus aamuviideltä herääminen kannattaa.