Niin se perjantai. Tarkoitushan oli vetää kynnet pinkeiksi, heittää korot kattoon, juoda ja syödä hyvin ja olla ajattelematta sitä mahdollisesti pullolakkoilevaa lasta. Taas kerran osa meni oikein.
Syötin Kakkosen viimeisen kerran perjantaina neljältä, pakkasin vaivalla viikon mittaan pumpatut maidot elinsiirtopussia muistuttavaan pakettiin, toivotin tsemppiä ja tyrkkäsin koko setin lapsineen mummin matkaan Lahteen. Ajattelin että kyllä se nyt varmaan suostuu syömään kun oikeasti muutakaan ei ole, nythän on kuitenkin sentään rintamaitoa tarjolla (aina huonosti sujunut pullosyöminen loppui kokonaan korvikekokeiluihin). Samalla mietin optimistisesti että ehkä menee nelisen tuntia mutta sitten sen on varmaan niin nälkä että kyllä uppoaa. Muille selitin että kiva varmaan keskellä yötä kuulla ettei ole kahdeksaan tuntiin syönyt, mutten uskonut sen kuitenkaan oikeasti menevän siihen asti.
Kuuden aikaan katsoin ekan kerran kännykkää – ei viestiä. Eli ei ole syönyt. Vastahan siitä pari tuntia on mennytkin. Sama tsekki seitsemältä ja kahdeksalta. Nyt oli mennyt se neljä tuntia ja olin jo selkeästi rikkonut oman lupaukseni ja alkanut ajatella miten siellä menee. Minähän olin 3,5h ajomatkan päässä, en ajokunnossa ja kaikin puolin kykenemätön millään lailla edesauttamaan asiaa. Parempi olisi ollut vaan olla kuulematta mitään. Pakkohan se tällä luonteella kuitenkin oli tarkistaa, joten laitoin sen miten menee -viestin. ”Vähän on maisteltu, nyt nukutaan”. Jee, se on syönyt, nou hätä! Sitten käykin ilmi että Insinöörin äiti osaa hienosti kaikille lapsenvahdeille tärkeimmän, valehdella sopivasti äitien mielenrauhaksi.
Sama kysymys, sama ilta, kello 23. Vastaus: ”Hieman huonosti syö pullosta, varmaan kannattaa tulla vähän aiemmin huomenna”. F U C K. Sinne meni se juhlafiilis. Jos yleensä vähän silotteleva lapsenvahti sanoo että kannattaa tulla aiemmin, Kakkonen vamaan huutaa siellä aivan täyttä huutoa eikä ole syönyt mitään. Edellisestä syötöstä on seitsemän tuntia, matkaa vauvan luo melkein neljä. Se tekisi 11 tuntia, 12 säädön kanssa. Tähän aikaan en enää ole ajokunnossa, enkä riittävästi järjissäni ottaakseni rauhallisesti. Märehdin siis ärsyttävästi koko bileiden fiilistä latistaen, laulaen läpi ”vitsi mä oon huono äiti” – aarian ja ”pitäisköhän mun ottaa joku yöbussi” – preludin draamalle.
Juuri kun olen vaipumassa oman teatterini loppunäytökseen ”kohtaloonsa alistunut, syvästi katuva, mutta jalosti omat huolensa unohtava ja reippaasti hymyilevä juhlavieras”, saan vielä yhden ratkaisevan viestin mummilta. ”Don´t worry, imu löytyi”. Halleluja! Loppuyö sujuu kaikkien osapuolien kannalta rattoisasti ja toimitin pullorektikon toivoman ruokailualustan seuraavana iltapäivänä taas herran käyttöön, eli loppu hyvin, kaikki hyvin.
 |
|
| Kelpaisikohan tälläinen pullo paremmin? kuva täältä |
Pullosyöttö onkin siis ihan peace of cake (pun intended). Tarvitaan vain yksi nälästä ja surusta umpiväsynyt lapsi, sitkeä mummi ja takavasemmalta suuhun isketty pullo lapsen nukkuessa, kyljellään.
Lähiviikkojen agenda: Pullotreenit, pullotreenit, pullotreenit, kiinteää mössöä äkkiä koneeseen, nokkamuki osaksi elämää. Muita hyviä ideoita?
P.S. Vastausta ”äidin on nyt vain oltava saavutettavissa 24/7 seuraavat kuukaudet, se on niin lyhyt aika elämästä” ei oteta (ilolla) vastaan.