”I feel thin, sort of stretched,
like butter scraped over too much bread.”Bilbo Baggins.
Ollaan syvällä. Lainaan elokuvahahmoa, toista kaltaistani hobittia. Mutta kun se lause jäi jo silloin vuonna 2001 päähän. Että tuoltahan se juuri tuntuu! Voiraukka. Sitä vaan raavitaan ja raavitaan, eikä silti riitä.
Minä olen nyt taas se oman elämäni voi, oma elämäni on se leipä. Iso leipä. Kaikki on ihanaa ja innostavaa, mutta kaikkea on liikaa. Alan tunnistaa taas niitä oireita, joissa venytän itseäni ihan turhaan koko leivän päälle.
Tällä kierroksella osaan onneksi pysähtyä ja miettiä mistä se johtuu. Ei ole vaikea keksiä syitä:
- Olen päivätöissä. Ihan täyspäiväisesti. En tunnu tekevän siellä juuri mitään.
- Sen lisäksi käytän 1-3h päivässä blogiin ja podcastiin, vaikka en tekisi juuri mitään.
- Istun erään yrityksen hallituksessa. En tee sen eteen juuri mitään.
- Istun erään hankkeen ohjausryhmässä. En tee sen eteen juuri mitään, vaikka perääni kysellään jo sähköpostilla.
- Rakennutan taloa. Tämän eteen en todellakaan tee yhtään mitään, kaikki kunnia Insinöörille.
- Asun jossain. En tee sen eteen mitään. Pyykit lentää lattialle sängyltä joka ilta, kunnes ne puetaan sieltä päälle tai laitetaan takaisin pyykkiin (lattia ei yllättäen ole kovin puhdas).
- Minulla on lapsia, kai joku mieskin. Heitä pitää rakastaa ja hoivata. Nähdä ja koskettaa. Tässä pysyn juuri ja juuri perässä.
- Minulla on surkea selkä, jota pitäisi hoitaa. Päivittäin. En tee sen eteen juuri mitään.
Ihan selkeä [highlight]voi-syndrooma[/highlight]. Liikaa hommia, ja kaikista huono omatunto koska yhdenkään eteen en tee juuri mitään. Todellisuudessa teen ihan helvetisti koko ajan. En vain osaa ajatella tekeväni yhdessäkään asiassa tarpeeksi. Huokailen päivittäin työlistojani, saamattomuuttani ja tulevia kiireitä. Nukun huonosti, syön huonommin, en liiku ollenkaan ja kaipaan aktiivisesti passiivista hömppäaikaa.
Kaikki listan asiat ovat pieniä, mutta tuntuvat isoilta. Yhdessä ne ovat valtava ruuhka, tuke omassa hyvinvoinnissani. Päivässä ei kirjaimellisesti juuri nyt ole ylimääräisiä tunteja. Yhden kaverikyläilyn järkkääminen on liikaa. Yksi podcast jakso on liikaa. Työmatkan pituus on liikaa. Koko kalenteri romahtaa kaikesta yli puolen tunnin hommasta.
Katson listaa uudestaan. Tunnistan asiat, joista saan iloa. Mitä teen silloin kun aikaa ei ole, kurkkua kuristaa ja väsyneet silmät meinaavat vähän tirauttaa? 7,2,5,1. Tässä järjestyksessä, vaikka ne tulivat ulos näppikseltä ihan toisessa järjestyksessä. Näille raivaan aikaa N Y T. Nämä asiat paremmin hoitamalla ratkeaa myös kohta 8. Muille kohdille saattaa kohta lähteä ystävällinen, mutta päättäväinen erokirje. Laitan siihen kuvitukseksi tämän saman upeasti kuvitetun lainauksen:
Antakaa anteeksi.