Olin tietysti ajatellut etten puhu tästä asiasta mitään koska se on niin noloa ja yksityistä ja muutenkaan en ikinä halua terveystietoja kovin tarkkaan käydä läpi internetissä.
Mutta sitten kuuntelin kun lääkäri kertoi että joskus vanhemmat naiset voivat olla tästä syystä syöpäriskissä koska tauti on ollut hoitamattomana vuosikausia ja päässyt tekemään liikaa arpikudosta. Silloin mua alkoi itkettää.
Toki itketti se että nyt mulla on loppuelämäksi sairaus ja sitä myötä hieman lisääntynyt riski syöpään mutta myös ajatus siitä että niin monet naiset on minun laillani pitkään hiljaa ja kärsivät vain, koska olettavat että “tämmöistä tämä nyt on”.
En halua mennä kovin tarkkoihin yksityiskohtiin ihan jo henkilökohtaisista syistä ja siksi että tämä ei missään nimessä ole mitään terveysneuvontaa. Mutta kerron sentään vähän mistä on kyse: mulla diagnosoitiin tänään lääkärissä valkojäkälä.
Valkojäkälä on autoimmuunisairaus, joka aiheuttaa ulkosynnyttimien limakalvoille arpeumaa (“jäkälää”) ja siinä mennessään kutinaa, polttelua, kirvelyä. Valkojäkälä on tauti jota ei voi parantaa, mutta jolla on jaksoja (hyviä ja huonoja) ja oireita voidaan helpottaa. Jos sitä ei hoideta ollenkaan, voi naisilla syntyä häpyhuuliin arpikudosta, joka alkaa pahimmillaan liimaantua itseensä kiinni ja aiheuttaa jopa emättimen ahtautumista.
Mä sain tän tiedon tänään ja haluan kirjoittaa nyt koska tiedän että viikon päästä oma fiilis on ihan toinen. Nyt olo on helpottunut, koska moni aiempi hoito ei ole auttanut mitään ja olo on ollut tosi tukala jo viikkoja, mutta toisaalta olen tosi surullinen.
Juuri nyt tuntuu että edessä on jäätävä hoitorumba läpi elämän ja että kaikki nautinto on tällä taputeltu. Pelkään että hirveä olo tai sen hallinta jää vakioksi elämääni.
Ainakin juuri nyt ja viime viikot olo on ollut sellainen että älkää kukaan kiitos koskeko mua.
Kaikista eniten mua surettaa itseni ja muiden naisten puolesta se, että meidän taudit on niin huonosti tunnettuja ja se että meidän lääkäriin meneminen on hankalaa. Minä istun nyt todennäköisesti kohta paremman olotilan päällä koska mulla on itseni maksama työterveys ja riittävästi rahaa firman tilillä että pystyin menemään jo toisen kerran kahden kuukauden sisällä kalliille erikoislääkärille.
Oli myös varaa ostaa varmuuden vuoksi hiivalääkettä ja kihomatolääkkeetkin koko perheelle jos tämä sittenkin on sitä…
Tässä välissä on ehtinyt olla monta iltaa, yötä ja päivää kun olen miettinyt että mitä mä teen, mihin menen? Julkisilla ei noin vain gynekologille päästä, itsehoidoista ei ollut apuja. Googlailin, pähkäilin ja kyselin enkä oikein löytänyt mistään matalan kynnyksen apua.
Oirenavigaattoreista puuttuu kohta “kutittaa ja polttelee niin vitusti” eikä näistä edes kavereille kovin helpolla huudella.
Sen kyllä sanon että jos joku uskaltautuu kertomaan sinulle että hänellä on jatkuvasti hiivaa, voisi ehkä lempeästi houkutella käymään vielä kerran lääkärissä ja sulkea pois valkojäkälän mahis.
En nyt sano että julkinen terveydenhuolto olisi huonoa vaan ennemminkin mulla on suru siitä että naisten taudit on niin vaiettuja että niiden kanssa hoitoon meneminenkin tuntuu vaikealta. Kauan minäkin tässä häpeilin ja salailin kaikkea tosi paljon ja himmailin lääkäriin menoa, ajattelin tämän olevan jotenkin vain mun vikaa, lol.
Lopulta sain mentyä omalla rahalla yhdelle lääkärille ja sieltä tuli se hiivadiagnoosi, joka kuulemma tässä usein virheellisesti tehdäänkin.
Hoidin, parani vähän, ei parantunut ja tuli takaisin kahta kauheampana. Voin kertoa että kun kuudetta viikkoa olo on down there kauhea, alkaa se vähän jo vaikuttaa omiin fiiliksiin. Päässä pyöri lähinnä koko ajan kutiaminen, polttelu, hoito, apu.
Koko ajan oli myös sellainen tunne että ei tämä hiivaa ole, tämä on jotakin ihan outoa ja oli jo vähän huolikin.
Yritin häveliäästi saada jotain toista lääkettä lääkärin chatin kautta. Tuli heti toive tullla näytille ja varasin uuden ajan, onneksi sain vielä samalle päivälle (rahalla saa).
Vielä jalat pöydän pidikkeissä maatessani mua hävetti. Että täällä sitä nyt maataan ja kuullaan että hyi sulla on kihomatoja (lääkäri tuskin sanoisi hyi mutta näin paljon nämä asiat voi ihmistä hävettää) tai jotain muuta yhtä yksinkertaista ja maksan siitä ilosta pari sataa.
Tavallaan olenkin iloinen että löytyi jotain muuta, että oli oikeutettua mennä lääkäriin. Tyhmää miten nämä ajatukset tulee päähän!
Nyt on lähinnä huoli siitä että kuinkahan pahasti tämän taudin lääkitys rikkoo limakalvot ja onko enää koskaan sellaista päivää että mihinkään ei sattuisi, kutittaisi tai kirvelisi. Toki myös se kuinka usein näitä oireita alkaa tulla, paheneeko iän myötä, voinko enää koskaan harrastaa seksiä ja sen sellaiset kivat pienet ajatuspolut käynnissä tässä näin.
Eniten kuitenkin päässä pyörii sellainen Näkymättömät naiset -tyyppinen kela. Mietin niitä iäkkäämpiä naisia, jotka eivät ole koskaan saaneet tähän apua ja joilla arpeutuminen alkaa jo vaikuttaa emättimen kokoon. Sitä kutinaa, poltetta, kirvelyä ja yhdyntäkipuja joista ei uskalleta puhua vaan yritetään edelleen hoitaa homma itse kalliilla hiivalääkkeillä, turhaan.
Tässä me vaan nyt kärvistellään, ei meillä mitään, vähän “sitä kiusallista hiivaa” vaan kato, tämmöstä tää naisen elämä on. Aina vähän jossain kutittaa, jalassa jotkut epämukavat alushousut ettei vain näkyisi saumoja housujen läpi.
Miksi edelleen koko naisen intiimialue on jotakin niin ”kiusallista” (vihaan tätä termiä mainoksissa! Ei hiiva, virtsatientulehdus, virtsankarkailu, menkat tai kihomadot ole kiusallisia vaan ihan hemmetin epämukavia asioita!), noloa ja hävettävää ettei moni edes tiedä miltä omat mestat – tarkoitan vulva, yritän opetella itsekin pois tästä häpeästä – näyttää?
Kannattaisi muuten tietää, minullakin muutokset siellä auttoi tekemään diagnoosin ja ne huomaa itse vain jos tietää miltä alkuperäinen näyttää.
Tuntuu että naisten vaivojen kanssa ei lääkärille helpolla mennä ja mihin menisitkään. Varmaan ensin jonotellaan terveyskeskukseen ja sitten erikoislääkärille, tilanteessa jossa helpotusta haluaisi NYT.
Mutta jos keskellä yötä kutittaa niin paljon ettet unta saa, menetkö päivystykseen? Pajonkohan saisi jonotella jos sanoo oireekseen että pimppiä kutittaa? Jokin tässä yhtälössä on vielä vaikeaa.
Gynekologia on minusta yhtä tärkeä asia kuin hammashuolto. Kummassakin pitäisi käydä säännöllisesti ja myös julkisen tahon tukemana koska yksityisellä maksut on tosi kovia. Kummastakin pitäisi olla yhtä luonteva puhua ja ymmärtää miten iso vaikutus niillä on kokonaisterveyteen.
EDIT: Aika julkaista tämäkin teksti.
Mä en halunnut vielä eilen puhua tästä edes ystävilleni, mutta nyt kun yhden päivän hoidon jälkeen mulla on ekaa kertaa viikkoihin lähes normaali olo, haluan sanoa ääneen jotain tästä kaikesta.
Ehkä joku muukin rohkaistuu hakemaan lisää apua jos muistaa sellaisen ajatuksen että ei meitä kuuluisi ihan koko ajan kutittaa. Jos olo on tukala viikosta, kuukaudesta tai vuodesta toiseen, on saatava hoitoa. Mä ripustaudun nyt löytämäni asiantuntijan takin helmaan enkä irrota ennen kuin oikeasti kaikki oireet lähtee pois, mutta just nyt olo on tosi toiveikas ja iloinen – tämä tuntuu helpottavan.