Näin, saatiin se kevät pois sieltä rinnasta. Tilalle imaisin aimo annoksen hiekkaa vauvatunneliin. Jokin voima oli mua vastaan jo klo 06:45 aamulla, kun heräsin Ykkösen itkuun normaalin iloisen juttelun sijaan. Kakkonen oli just nukahtanut viimein syvään uneen ähistyään noi puolentoista tunnin ajan. Yhdistä tähän myöhäinen nukkumaan meno oksennusshow:n takia ja muutama yösyöttö, ja soppa oli valmis. Etenkin kun Insinööri toi Ykkösen meidän väliin ja ne sääti keskenään jotain niin että Ykkönen sai vedettyä päivän ekan tennispallon kokoisen herneen nenään. Siinä se ulisi, oli rasittava, ja herätti tietenkin sen Kakkosen.
Päivän tunnelma oli näin lyöty lukkoon ja vahvistin sen lausumalla kovaan ääneen sen rakkaimman viisikirjaimisen sanan.
Sitten alkoi todellinen ilo. Suunnilleen 9.30 aloin tuskastua: ”me ei olla tehty mitään eikä ehditä tehdä tänään mitään vaikka tuolla on noin nätti sää ja **** kun täällä on sotkuistakin”. Perus.
Koska meillä oli klo 17 sovittu tapaaminen kotona, ainoa järkevä vaihtoehto ulkoilmasta nauttimiseen oli lähteä Ykkösen päiväunien aikana ulos. Suostuin hampaitani sisäisesti narskutellen, kun päässäni jyskytti ”nukkuukohan se vaunuissa kunnolla kun sen tarttis nyt kyllä saada nukuttua” -neuroosi.
Järkyttävän siivousrumban jälkeen, ja luonnollisesti asiaankuuluvin lähtökiukutteluin ja -nalkutuksin, saimme itsemme vihdoin juuri Ykkösen päiväuniaikaan ulos. The Suunnitelma, jonka olin tietenkin jo ehtinyt luoda päässäni, oli että Ykkönen nukahtaa joskus 12 jälkeen, sitten asetumme johonkin idylliseen paikkaan piknikille ja juomme rauhassa ne oluset jotka oli pakko ottaa mukaan että mutsi vähän relaisi. Siinä samassa voisin syöttää Kakkosen ja leperrellä sille viltin päällä ja ah miten ihanaa kaikki olisi. Onneksi tämä tarkoittaa ettei tarvitse kävellä kovin pitkää matkaa, koska kesä on vasta alussa ja ballerinakausi on vielä rakkovaiheessa. Tiedättehän.
Kuluu puoli tuntia. Alan kauniisti vihjailla Ykköselle että nojaisi rauhassa siellä vaunuissa taakse ja antaisi unen tulla. ”Ei”. Selvä, jatketaan kävelyä.
Kuluu toinen puoli tuntia. Vanha rakkolaastari alkaa hiertää. ”Ota vaan kulta vähän unta siellä”. ”Ei.”
Mutsi alkaa kiehua. Miksei se nuku?? Ollaan jo tunti yliajalla ja se on kipeä!!! Nuku!!! Imaisen ärtymyksen sisääni (no fine, jos rehellisiä ollaan, olen ollut tässä vaiheessa jo tunnin täysi mulkku Insinöörille) ja vaihdan The Suunnitelmaa lennossa: ehkä se nukahtaa Cafe Regattaan mennessä ja siellä voidaan sitten syödä ihanaa pullaa auringonpaisteessa. Joo, tää on hyvä.
Kuluu taas puoli tuntia. Saavumme Regatan luo. Kakkonen herää, huutaa, kovaa. Vaatii ruokaa. Suuntaamme ensin yhdelle penkille, sitten haluammekin varjoon. Varjoisa penkki täyttyy meidän matkatessa sinne, samoin aurinkoinen penkki. Syötän Kakkosta kadun reunuksella istuen, ja puren hammasta kiinni ettei varsin ”pippuriset” ajatukseni karkaisi kaikkien tietoon. Rakkolaastari on sulanut kiinni kengän reunaan. Vieressä juoksee 18 000 reipasta naista. Aurinko menee pilveen.
Syötön jälkeen katson taas kerran kelloa epäuskoisena. Se on jo kaksi, normaalisti päikkärit alkaa loppua tässä vaiheessa. Ykkönen hieroo silmiään, jotka on väsymyksestä punaiset, mutta rallattelee silti iloisen virkeänä, vilkuttaen kaikille ohikipittäville mammoille. ”Etkö nukkuisi?” ”Ei.”. Otan kengän pois jalasta, samalla lähtee sulanut laastari ja puolet kantapääni orvaskedestä. Lähdemme kulkemaan naisarmeijaa vastavirtaan. Päätän että nyt on kahvintarve ja pysähdyn ostamaan meille kahvit ja pullat. Kun tulen takaisin kadulle, Kakkonen huutaa taas Insinöörin sylissä, Ykkönen kiljuu ”pois” ja on hävittänyt tuttinsa. I swear, nyt alkaa olla julkinen meltdown lähellä. Mainitsinko että sitä todistaisi 18 000 ihmistä? Viimeinen oljenkorsi: mennään puistoon hetkeksi istumaan ja annetaan tolle vekaralle jotain ruokaa, ehkä se sitten nukahtaa.
Ja kas, päivän ensimmäinen fiksu päätös. Ykkönen on aivan onnessaan kukkaisalla niityllä, syö päärynää minun tarjoamana, tanssii ja kikattelee. Minä juon kahvin yhdellä huikalla matkalla puistoon ja perillä melkein samaan tahtiin kaljan ja puolet herkkupullasta. Hengailemme hetken nauraen ja hassutellen puistossa, Kakkonenkin nukkuu kiltisti vaunuissa. Alan unohtaa koko päiväuniajan ja päätän vain katsoa miten tässä käy. Lähdemme kotia kohti kun emme enää muutakaan keksi. Ykkönen nukahtaa vaunuihin muutamassa minuutissa, kolme tuntia ”oikean” ajan jälkeen. Kakkonen tietenkin herää taas tässä vaiheessa, mutta nyt olen jo kaljan liennyttämä oman sisäisen rauhani löytänyt, eikä se nyt niin haittaa. Klinksutan kotiin yhdellä kengällä ja Kakkonen rintarepussa. Matkalla haemme herkkupizzan ja syömme sen toisessa aurinkoisessa puistossa. Kotona Kakkonen ja Ykkönen heräävät kumpikin heti ja huutavat kuin eivät olisi ennen saaneet huutaa. Siivoamme tuulispäinä sovittua tapaamistamme varten, ja tajuamme että se on peruttu jo kaksi tuntia sitten.
Loppuillan pelastaa legot ja niistä iloinen Ykkönen, sekä ”bulldog-vauva”**. Nyt odottelen oksentaako täällä joku taas tänään, mutta lähinnä haluaisin vastauksen kahteen kysymykseen:
A) Miksi helvetissä se ei nukahtanut??
B) Mikä helvetti siinä sitten on, että menen tälläisille kierroksille jonkun typerän päiväuniajan takia?
Koska jos oikein tarkkaan lukee, tässä päivässä ei ollut sittenkään yhtään mitään vikaa. Ainoa, joka kitisi vähiin jääneitä unia, olin minä. Idiootti.
* Ykkönen oli mummilla hoidossa nähnyt telkkarissa tuttuja ihmisiä. Ensin kuvaan tuli ”aivottoman näköinen bodari”, johon Ykkönen iloisesti: ”isi!” Sitten viereen tuli Domina-henkisiin vaatteisiin pukeutunut nainen, johon luonteva jatko: ”äiti!”.
** Suosittelen lämpimästi kokeilemaan jos vauvasi on läski ja lisäksi vielä lötky ja liikkumaton: ota se maha-asentoon, ja liikuttele lähellä lattiaa samalla haukkuen. Se näyttää ihan bulldogilta ja on hervottoman hauskaa niin taaperoiden kuin aikuistenkin mielestä. Jos univelkaa on tarpeeksi.