11.10.2010.
Olen synnärillä yksin. Tulee asiaa vessaan. Huoneessa ei ole ketään, jolta kysyä, enkä todellakaan aio soittaa näin typerän asian takia hoitajalle. Kurkistan ovesta vähän ulos, toinen jalka vielä huoneessa. Vessa näyttäisi olevan tosi lähellä, oviaukko on kai aika leveä. Kun en muutakaan keksi, minimoin riskit, epävarmuuden ja nolouden ja kärrään vauvan mukanani vessaan. Se nukkuu koko kiirehdityn toimituksen ajan ihan yhtä tyytyväisenä kuin olisi nukkunut siellä kolmen metrin päässäkin.
14.10.2010.
Olemme kotiutuneet. Insinööri sanoo vievänsä roskat ulos. Haluaisin estää, koska en tiedä mitä sillä aikaa pitää tehdä. Et voi mennä, pitää olla valmiudessa!
Marraskuu 2010.
Insinööri on palaamassa töihin. Apua, se on palaamassa töihin! Ei se voi, en minä pärjää! Tule sitten heti kotiin, älä tuhlaa aikaa mihinkään roskiin!
18.12.2010.
On hyvän ystävän polttarit. Minä olen kaaso. Ykkönen ei syö pullosta. Menen, huolehdin, soitan ja voitan. Kolmen tunnin jälkeen Ykkönen syö vihdoin 10ml pullosta. Olen lopulta melkein koko päivän poissa, mutta olo on kaikkea muuta kuin huoleton, luonnollinen tai mukava.
Helmikuu 2011.
Sen kaverin häissä Turussa. Mukana pumppu, Ykkönen ja isovanhemmat. Olen juhlissa muka vapaana, lapsi kahden kerroksen päässä maitopussiensa ja -pullonsa kanssa. Väkisin pumpatut maidot loppuvat kesken yön viimeisinä tunteina, hetkeni Tuhkimona on ohi. Aamulla koittaa ihan yhtä lapsellinen herätys kuin aina ennenkin.
Kesäkuu 2011-forever.
Eroahdistus, need I say more? Saan seuraa vessaan, keittiöön, olohuoneeseen, eteisen kaapille ja ihan takuuvarmasti myös yöllä sänkyyn. Leikkiessä minun on oltava aivan vieressä, vaikka en tekisi yhtään mitään. Anna. Mun. Kaikki. Kestää.
Kesäkuu 2011.
Et ole tosissasi, kaksi viivaa??
Ajanjakso, jota en muista.
Joulukuu 2011
”Nyt on pakko mennä kun kohta ei saada olla ikinä kahdestaan”, me tuumimme ja lompsimme Berliiniin. Olemme 2,5 vuorokautta pois, eli emme ehdi juuri asettautua lomaksi ja minä valitan jo toisena päivänä piilevää ikävää. Koneen laskeutuessa Helsinki-Vantaalle olen jo tippa linssissä, etenkin sitten kun vihdoin pääsemme takaisin sen kiittämättömän lapsen luo, joka ei halua syliini ensimmäiseen kahteen tuntiin ollenkaan.
Tammikuu 2012.
Vietämme Ykkösen kanssa viikon Lastenklinikalla, eristyshuoneessa. Neliöitä on ehkä 20, meitä kaksi. Päiviä kuusi. Yksi vapaayö keskellä viikkoa on hidasta kidustusta. En suostu menemään yli metrin päähän sairaasta vauvastani. Mahassa potkii viisi viikkoa vajaa vauva, seuraava vauva. Yksinäisiä tunteja: 0.
9.3.2012.
Toisin kuin siskonsa, Kakkonen aloittaa uransa iilimatona jo sairaalassa. Edes hoitaja ei saa sitä kapaloitua, huijattua tai lahjottua omaan sänkyyn. Vietämme kolme vuorokautta kylki kylkeä vasten. Ja siitä aika monta kuukautta eteenpäin.
14.3.2012
Insinööri uskaltautuu lähtemään töihin kahdeksi tunniksi. Minä otan Kakkosen rinnalle ja olen kaksi tuntia ja neljäkymmentäseitsemän minuuttia liikkumatta. Onnistun, ne eivät herää.
Maaliskuu-Toukokuu 2012.
Kakkonen syö tunnin, tai oikein hyvin onnistuen, kahden välein. Päivin öin. Ykkönen liimautuu syliin Kakkosen jokaisen kolmen vartin unipätkän ajaksi.
Toukokuu-Syyskuu 2012.
Päiväni kuluvat kantojuhtana. Toisessa kainalossa läski vauva, toisessa ruipelo taapero. Öisin saan olla yksin – kolme varttia kerrallaan.
Ajanjakso, jota en muista.
Joulukuu 2012.
Poistun kotoa kuin mikäkin nuorisokapinallinen kuudelta illalla – aion olla työpaikan pikkujouluissa (melkein) alusta loppuun! Hell yeah! Kahdentoista jälkeen luovutan ja kävelen melkein nukkuen kotiin. Vastassa on jo tunnin ajan erotuskaa / maitoa huutanut vauva, joka rauhoittuu sekunnissa rinnalle.
Tammikuu 2013.
Havahdun hälyttävään hiljaisuuteen: nyt on muuten kyllä joku kuristumassa tai tiputettu kadulle. Juoksen spagettikauha vielä kädessäni lastenhuoneeseen, legopalikat jalkojeni tieltä sinkoutuen. Kohtaan mitä shokeeraavimman näyn: ne leikkivät keskenään. Kiltisti, kauniisti ja turvallisesti. Poistun häkeltyneenä takaisin keittiöön.
Huhtikuu 2013.
Palaan töihin. En laske tunteja, vaan minuutteja, poissaolostani. Miten ne pärjää, kostautuuko illalla? Pitäisikö tästä vähän hitaammasta lounaasta olla morkkis? Ei pitäisi, niitä ei kiinnostanut ollenkaan.
Elokuu 2013.
Arki alkaa kaikilla. Päiväkoti, iik! Erotuska, iik! Harjoittelu, iik! Kakkonen itki kaksi kertaa. Minä en kertaakaan. Tämähän alkaa…sujua?
Marraskuu 2013.
Edessä on työmatka, kotoa pitäisi olla ennätykselliset kaksi yötä poissa. Optimoin matka-aikoja, mietin miten vähennän poissaoloa lasten luota. Turhaan. Tulen kotiin ja vastassa on iloisia lapsia, vailla ikävää tai kotiinpaluun kiukuttelua. Hämmennyn.
Päivää myöhemmin.
Olen varannut noin kymmenen muuta matkaa. Freedom!!
Tammikuu 2014.
Havahdun keittiössä, yksin ollessani, että voisin helposti lähteä viemään roskia. Jättää lapset hetkeksi yksinään, huikata että käyn ulkona ja tulla sitten takaisin. Tunnen, miten lieka alkaa vavista, sitten murtua ja lopulta katkeaa. Edessä on loputon vapaus.
Et ole tosissasi, kaksi viivaa??
Heti luulit, kumihuuli.