Muistan sen hetken vieläkin tosi hyvin. Tällä kertaa uskon tämän oikeasti olevan oma muistikuvani, koska valokuvaa tapahtumasta ei ole. Istuin äitini vanhassa Peugeotissa, Espoon Olarissa sijaitsevan huoltamon pihalla. Äiti varmaankin tankkasi ja minä odotin takapenkillä. Olin kääntänyt katseeni oikealle, jossa näkyi huoltsikan rakennus. Sinistä taustaa vasten luki isoilla valkoisilla kirjaimilla jotain. Mutustelin rauhassa, kirjain kerrallaan ja lausuin ääneti tavuja. P..e…pe. S…u…su. Olisko se? Innostunut huuto avonaisesta ikkunasta:
Äiti lukeeko tossa”PESU”?
Lukihan siinä. Kirjoihin merkattiin ylpeänä että opin nelivuotiaana lukemaan.
Melkein päivälleen 30 vuotta myöhemmin olin omien lasten kanssa Ruoholahden Cittarin parkkihallissa kun ihana pieni nelivuotias tyttäreni kysyi yhtäkkiä kirkkaalla äänellä:
Äiti lukeeko tossa”PESU”?
Voitte vain kuvitella, miten pala kurkussa olin! Tästä se alkaa, hänkin nelivuotiaana, kohta lukutoukkana! No ei siinä ihan niin käynyt. Seuraavan vuoden aikana kirjainten into säilyi, mtta Ykkönen tyytyi lähinnä lukemaan tuttuja sanoja. Omaa nimeään, veljensä nimeä ja luonnollisesti kaikki globaaleja brändejä Netflixistä alkaen. Moni sana löytyi jo, mutta melkein aina kyseessä oli jonkin asteinen arvelu. Se arvasi käyttöyhteydestä, kuvasta (tai siitä brändistä, lapsethan tunnistaa ne jo joskus kaksivuotiaan) mistä sanasta on kyse. Joskus meni häkellyttävän oikein, kunnes tajusin että se tiesi jo entuudestaan mitä siinä lukee.
Mutta tänään, rakkaan takkutukkani ollessa päivälleen 5v ja 5kk, minäkin merkkaan ylpeänä vauvakirjaan että nyt se kyllä osaa lukea. Sillä tämä brändi, asiayhteys ja kuva ei ole hänelle kyllä millään tavalla tuttu, ja silti, sieltä se tuli, osin käsinkirjoitetusta tekstistä poimien:
Äiti lukeeko tossa ”juusto”? Ja ”pekoni”? Onko toi sana ”sinä”?
Kyllä, kyllä, kyllä! Voi rakkaani, meillä tulee olemaan ihana yhteinen matka kirjojen parissa!
…Tai internetin, kumpi nyt sitten susta tuntuukaan äidin jalanjäljissä kulkemiselta.