”Kohta sulla on jo ikävä näitä aikoja”, joku sanoi lempeästi kerran, kun kahta lasta lahkeestani irroitin. ”Lapset ovat pieniä vain hetken”, se ja ne kaikki muutkin vakuutteli kun kiristelin hampaitani yhteisissä vessahetkissä. Mutta ne vuodet olivat oikeasti aika pitkiä. Aina oli joku vaatimassa, pyytämässä, vinkumassa. Vaikka olisikin ollut halimassa, kikattamassa ja sylittelemässä, aina kuitenkin siinä. Lähellä.
Katkeamaton fyysinen läheisyys, joka alkaa vastasyntyneen jatkuvalla ihon tarpeella ja eskaloituu kävelytykseen taaperon kanssa, korvautui äkkiä jatkuvalla henkisellä läheisyydellä. ”Äiti kato tätä matoa, äiti mistä madot tulee, äiti tuu leikkii, äiti mitä me syödään tänään..”. Tahtomattaan sitä aika usein ajatteli, että antakaa mun olla edes hetki rauhassa.
Ja niin vain yhtäkkiä, eräänä kauniina päivänä uima-altaan reunalla tajuat, että se aika on nyt ohi. Lapset eivät enää ole pieniä, vaikka ihan minejä vielä ovatkin. Neljä vuotta ja kolme kuukautta toisen rakkaan lapseni syntymästä ollaan tilanteessa, jossa minä olen statisti. Lapset tekevät pääosin asiat omatoimisesti ja leikittävät toinen toisiaan tunnista toiseen, vaikka kokonaisen päivän läpi. Minä luen kirjaa, ensin onnellisena siitä kuuluisasta omasta ajasta. Ja yhtäkkiä tajuan, etten ehkä halua näin paljon omaa aikaa.
”Tulisko joku vaikka välillä syliin?”
Ei me nyt äiti keretä. Ettekä muuten kerenneet koko päivänä ja minä unohdin ottaa.
Pyytämättä ja yllättäen ollaan tilanteessa, jossa mulla on välillä omia lapsiani ikävä, vaikka ollaan fyysisesti samassa huoneessa. Tajuan, että tästä tämä vain entisestään pahenee. Saan omaa elämääni takaisin äkillisesti ihan liikaa. Mitä minä teen tällä kaikella tilalla? Tulkaa takaisin sieltä, palatkaa lahkeeseen!
Millä niistä saisi taas sylivauvoja, edes hetkeksi?