Ja pian on taas sunnuntai

0 No tags Permalink
Kello 21.57. 
Kakkonen tuli vielä viisi minuuttia sitten kuikuilemaan. Pesukone pauhaa satsia, jonka piti olla jo tänä aamuna puhdasta.
Istun sohvalla silmät lupsuen, selkä väsyneenä, mieli tylsänä ja yritän valita: Miten tämän hetken tänään käyttäisi? Joko siivoaisin ne vaatteet sieltä olkkarista? Raivaisinko keittiöstä ruokailun jäljet? Tai pitäisikö maksaa laskut, jos vaikka sillä alkaisi taas netti toimia? Pinterestistä pitäisi varmaan katsella keittiöitä ja olisipa ihana vastata niihin kymmeniin (!) superhyviin kommentteihin saarekkeesta. Lasten joululomalappu pitää palauttaa, mitään hajua mistään lomista kyllä ole. Pakkaisinko huomista reissua varten, jossain piti olla jo 7.15 (yök)? Tekemättä jääneet työt teen sitten matkalla, oletan.
En ihan ymmärrä, mihin tämäkin ilta taas meni, nämä viisi tuntia. Toki, tein ruokaa, uitin robottikalaa, vaihdoin pissahousuja ja rakensin legoja. Mutta eihän noihin voinut mennä tuntia enempää. Mihin se kaikki aika meni? Aamulla sporapysäkillä hytistessäni laskin, että olin töissä kolme tuntia heräämisestäni. Mihin ne kaikki tunnit meni, kävinkö huomaamattani juoksemassa maratonin heti aamutuimaan, leivoinko sämpylöitä? 
Kahdeksan tuntia Arkea rullasi yli, vaappui kahdeksan työtunnin alle ja päälle. Nyt olisi se minun hetki. Mutta kun se on niin lyhyt! Äiti epistä! Olisi niin monta blogitekstejä kirjoittamatta. Telkkaria katsomatta. Kirjaa lukematta. Miestä halimatta.
Kello 22.10. Olen nukahtanut ensimmäisen kerran sohvalle.
Miten te muut tämän oikein teette?
JAA
0 No tags Permalink

Comments are closed.