Seuraa syvää analyysia ja kovin vaaleanpunaista hattaraa.
Olen huomannut, että olen tänä päivänä monta astetta onnellisempi kuin pari vuotta sitten. Se onnellisuuden tunne ei tule mistään isoista asioista, suurista tapahtumista ja kohokohdista. Se syntyy siitä, että arki, se tilke niiden kohokohtien ja alamäkien välissä, on onnellisempaa. Elämäni perusvire on enemmän plussan puolella kuin ennen. Syykin on selvä, tietenkin se on noi kaksi pientä possua ja niiden isä. Tämä huomio tekee minut varsin tyytyväiseksi, koska sitä toivoinkin kun ensimmäistä kertaa lasten saamista mietin.
Muistan tarkkaan sen hetken, kun tajusin että haluan lapsia. Asuttiin silloin Insinöörin kanssa kahdestaan kivassa pienessä ullakkoyksiössä (hissittömässä talossa, very not child friendly), olin juuri aloittanut työelämän ja arki Dink:inä oli tasaantunut kivasti paikoilleen. Olin kävelemässä töiden jälkeen kaupasta kotiin, ja sinä iltana oli edessä urheilua ja ruoanlaittoa sen jälkeen kotona, kuten tavallista. Oikein mukavaa ja mahtavaa, ja juuri sellaista mitä tässä nykyisessä arjessa usein kaipaa. Mutta siinä omaa mukavaa iltaani miettiessäni päähän jysähti takavasemmalta ajatus ”onpas tyhjää”. Tuli yhtäkkiä vahva tunne, että meidän elämä tälläisena kahden ihmisen maksiminautintoarkena on jotenkin vaan tyhjää. Sisällötöntä. Kivaa, mutta ehkä vähän merkityksetöntä. Siinä hetkessä tajusin, että haluaisin joskus saada lapsen, mieluummin useamman.
 |
| Miksei mun paidoissa ole häntää? Tai litraa kuolaa? Eiku ehkä ihan hyvä niin. |
Tästä kun kelaa noin kaksi vuotta pikakelauksella eteenpäin, oltiin menty välissä kihloihin, naimisiin ja pienen esteradan jälkeen odoteltiin jo Ykkösen syntymää. Ja nyt niitä on jo kaksi. Ehkä hilppaisen nopeammin kuin ”suunniteltu”, mutta hyvä näin. Koska nyt huomaan että se korkojen kopinan lomassa käyty ajatusleikki piti ihan tismalleen paikkansa. Nykyään elämässä on parasta arki.
A.E.L. viikonloput oli parhaita, koska silloin ehti urheilla, shoppailla, käydä ulkona syömässä ja bailata. Samalla päässä jyskytti jatkuva tekemisen ”pakko”. Sain kauhean stressin jos ei tehty mitään edellä mainituista, vaan ”maattiin vaan kotona”. Ajattelin että meillä kun on tätä aikaa niin paljon niin sitä pitäisi jotenkin hyödyntää. Nyt aikaa ei enää tarvitse hyödyntää, ei ole mihinkään kiire. Viikonloput on kyllä edelleen ihania, mutta nyt siksi että silloin ehtii vain olla.
Voi rauhassa koko perheen kanssa touhuta, siivoilla, laittaa ruokaa, itkeä ja kitistä, vaihtaa vaippoja, käydä puistossa, kikattaa sohvalla, tavata kavereita ja väännellä naamaa vauvan edessä.
 |
| Niin iso hymy ettei kroppa pysy paikoillaan |
Tämä kaikki tuli mieleeni tänäkin päänsärkyisenä aamuna, kun könysin tukka pystyssä ja naama mutrulla sängystä yhden jälleen vähäunisen yön jäljiltä. Keittiössä istui hymyilevä Insinööri Kakkonen sylissä ja Ykkönen syöttötuolissaan. Insinööri sanoo ”sieltä tulee supernainen”, Ykkönen kääntyy ja huomaa hymyillen ”Äi-ttiiii!”. Sitten katse Kakkoseen, joka tutkailee minua sellaisella ”hei mä tunnen ton” -ilmeellä. Ja kun annan sille sen kauan odottaman hymyilevän tervehdyksen, saan vastaukseksi hymyn, jollaista me aikuset ei edes enää osata. Tyyppi hymyilee niin kovaa ja innostuneesti, että sen niskakiehkurat ja sormenpäätkin hymyilee. Melko tehokas päänsärkylääke tuo kolmikko.
Aamukahvin ääressä sitten mietin, että tässä se taitaa olla se minun elämäni tarkoitus. Vautsi.