Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Ensimmäinen kvartaalikatsaus

0 No tags Permalink

Kakkonen täytti lauantaina kaiken kiireen keskellä kolme kuukautta. Vauvavuoden ensimmäinen kvartaali on ohi, pahin alku takana. Jotenkin kummasti tuntuu että jos käännän pään, räpäytän silmää ja sanon taas kerran ”oota vähän”, lapset ovatkin takaisin katsoessani yhtäkkiä jo menossa kouluun. Mutta ennen kuin katson noin pitkälle tulevaisuuteen, tuijotan hetken peruutuspeiliin.

Ennen Kakkosen mahdottoman pikaista syntymää (siis alle puolitoista vuotta ikäeroa! Apua!), kulutin aikaani murehtimalla miten vaikeaa elämä kahden lapsen kanssa tulisi olemaan. Ennakoin ja suunnittelin pahimpia ongelmatilanteita. Googlasin ”Kantoliinassa imettäminen” ja suojasin kodin vaarapaikat Ykkösen varalta. Talletin mieleeni (ja kännykkääni) viihdykepankkia, josta voisin nykäistä Ykköselle tekemistä imettämisen ajaksi ja laskin tunteja iltapäivisin: näin kauan joudun olemaan sitten niiden kanssa yksin. Koko ajatukseni oli, että Ykkönen tulee olemaan supervaikea. Uhmainen, tylsistynyt, mustasukkainen, vaarallinen, tiellä, tarpeinen. Vauvan oli tarkoitus mennä siinä sivussa. Ajattelin että alku on ihan kamalaa ja sitten viimeistään kolmen kuukauden kohdalla helpottaa. Ja että sitten joskus ehkä vuoden kohdalla ne jo tykkää toistensa seurasta ja saan jotain synergiaetujakin.

Osa meni oikein. Alku oli aika kamalaa. Mutta ei lasten takia, vaan niiden ihanien juttujen takia, joita synnytys tuo mukanaan. Hormonit, verenvuoto, maitosuihkut ja sen sellaiset. Vauva tosin ei myöskään ollut ihan sellainen alati nukkuva käärö, mitä tilasin kuvittelin toivoin. Se ei vain nukkunutkaan, se huusi. Päivät meni vauvaa kanniskellen ja opetellen. Siis opetellen? Miten voi olla, ettei ihminen muista alle kahden vuoden takaisia otteita, hoitotoimenpiteitä ja huutoja? Ilmeisesti aika kultaa muistot ja taidot siinä sivussa. (Enää en ihmettele, ettei äitini muista vaivaisen 30 vuoden takaa vauvanhoidon kaikkia niksejä). Mutta tässä piili ensimmäinen uusi juttu moniäitinä: nyt se ei enää aiheuta akuuttia stressiä. Jos vauva huutaa syötettynä, kuivana ja juuri nukkuneena, tiedän jo mistä se johtuu: Vauvat huutaa. Piste. Eikä haittaa etten tiedä mitä tehdä, ei kukaan muukaan tietäisi ennen kuin tutustuu juuri tähän vauvaan muutaman kuukauden ajan. Nyt mulla on jo jotain kikkoja hihassa.

Vauvanhoidosta on selvitty siis taas ihan kunnialla, tossa se pötköttelee jo läskinä ihan terveenä ja elämäänsä suht tyytyväisenä. Entäs sitten se mustasukkainen, uhmainen ja vaikea isosisko? Ykkönen on ollut yllättäjistä suurin. Ykkösen sisällä asuikin Ihana Isosisko. Mustasukkainen se ei ainakaan ole ollut, välillä vain hieman isäänsä kohtaan. Mutta äiti on saanut ihan rauhassa hoidella vauvaa, jota Ykkönen rakastaa niiiiin paljon. Aamulla ensimmäisenä, illalla viimeisenä ja joskus keskellä yötäkin unenpöpperöisenä on kyseltävä missä veli on. Sitten sitä voi tökkäistä naamaan ja kaikki on taas hyvin. Kaiken lisäksi niistä on jo seuraa toisilleen. Kakkonen pötköttelee mielellään sylissä ja seuraa ympäri riehuvaa Ykköstä. Ykkönen leikkii tyytyväisenä yksinään legoilla ja antaa tasaisin väliajoin yhden palan veljellekin. Ja välillä käyttää veljeä vähän pomppulautana, mutta hei rakkaudesta se hevonenkin.

Hei me leikitään!

 Vaikeinta arjessa ei olekaan se kaksi yhtäaikaista sylilasta, vaipparumbasta puhumattakaan. Kyllä ne odottaa vuoroaan ja syliin mahtuu kaksi ihan hyvin kerralla. Vaipanvaihto menee ihan samalla rutiinilla kuin ennenkin. Logistiikassa auttaa rintareput ja tuplavaunut.Vaikeinta on (yllätys yllätys) uniajat, tai siis unenpuute. Se menee juuri niin, että toisen nukahtaessa toinen herää. Eikä omista lepohetkistä tarvitse pitää kirjaa, niitä ei ole. Mutta kunhan toi yksi oppisi nukkumaan edes vähän paremmin, luulisin oppivani elämään tämänkin tuskan kanssa. Toinen vaikeus on yllättäen parisuhdeaika. Jos ennen Kakkostakin oli helppo unohtaa mies ja paeta lapsenhoidon rutiineihin, nyt sen riski on kaksinkertainen. Kun Kakkonen on nukahtanut yöunilleen, ennen kuin minä vetäydyn omilleni, jää väliin noin kymmenen minuuttia kahdenkeskistä aikaa. Se ei yleensä ole kovin sosiaalista.

Välillä sitä ajattelee, miten helppoa elämä olisikaan yhden lapsen kanssa*. Mutta kumman? Ykkösen kanssa on periaatteessa tosi helppoa. Kun sen pitää viihdytettynä ja ruoassa, on se jopa kivaa seuraa. Ainoa rasite on ruoka- ja uniajat, joista on pidettävä kiinni omien suunnitelmien kustannuksella. Klo 20 alkaen ollaan kotona jumissa. Kakkonen kulkee näistä syistä helpommin mukana, mutta on toisaalta lähes aina sylissä hereillä ollessaan, on vaikea nukuttaa, heräilee yöllä ja haluaa mun paidan alle. Paras yhdistelmä olisi varmaan yksi lapsi kahden lapsen kokemuksella. Mutta eniten iloa tulee kahdesta yhtäaikaisesti; toinen oppii sanomaan jotain hauskaa samalla kuin toinen oppii nauramaan sille.

Uskaltaudunkin nyt sanomaan, ettei tämä ole ollut niin kamalaa kuin luulin. Ikäeroa en ajattele enää juuri ollenkaan, ellen mieti miten uhmaikäisten lasten äidit jaksaa vastasyntyneen rumbaa. Puolensa siis jokaisessa ikäerossa. Toisaalta alan tajuta, että olen ollut ihan pikkaisen väärässä. Ei se vauva olekaan automaattisesti maailman helpoin otus, joka tyytyy osaansa. Sehän voikin olla ihan yhtä ärsyttävän vaikea tulevissakin ikävaiheissaan hampaiden tekemisestä seisomaharjoitteluihin. Jostain alkaa hiipiä ajatus, ehkä pahin on vasta edessä…



* Tämä ei päde esikoisvauvoihin, niiden kanssa kaikki on niin hankalan tuntuista ja stressaavan uutta.

JAA
0 No tags Permalink

Comments are closed.