Tultiin Espanjasta kymmenen päivää sitten ja yhtä monta päivää Insinööri on ollut saikulla, joka jatkuu vielä ensi viikon. Menemättä yksityiskohtiin hän on ihan kunnossa, mutta pois pelistä. Arki on ollut mun hoidettavana siis melko lailla kokonaan.
Ja sehän on aivan ok ja mennyt tosi hyvin! Miehestä on sitä paitsi tietysti kuitenkin juuri sillä tavalla apua, että olen voinut välillä käydä vaikka juoksemassa ja hän on pitänyt silmällä kahta telkkaria tuijottavaa lasta.
Pieni haaste on ollut se että mulla on ollut lähes koko ajan päänsärky tai migreeni. Viime viikot on olleet kuvien mukaista vuoristorataa: kaikkea kivaa ja arkista mutta myös aina välillä melkoisia romahduksia ja itkuja, multa siis. On ollu semiraskasta olla itsekin vähän puolikuntoinen ja tietää ettei sitä levähdystaukoa silti tule: on jaksettava vielä patistaa lapset nukkumaan vaikka keho huutaa että pitäisi vain romahtaa nukkumaan.
Puhumattakaan siitä että meidän kummankin terveystila silti aika ajoin huolettaa, niin kuin lasten myös. Sanon vain että en haluaisi enää koskaan kuulla jonkun mun lapsista sanovan että niillä on pää tai vatsa kipeä, vitsi noita on hankala selvitellä! Aaargh!
Wää wää wää se siitä. Nostan taas kerran hattua kaikille yksinhuoltajille, joiden arkea on juurikin se ettei mitään levähdystaukoja ole tulossa, toivon että saatte niitä!
Muuta tapahtunutta: Julia kirjoitti pitkästä aikaa blogiinsa ja se oli ihanaa!! Julialla on ainutlaatuinen taito höpöttää ja tuoda huumoria kaikkeen mukaan, vaikka päivitettävänä olisi monen kuukauden edestä asiaa. Minä sen sijaan olen viikon hiljaa ja kerron siitä sitten yksityiskohtaisesti valittaen hahahaha!
Oikeasti alan olla kyllästynyt kiristelemään. Ihan sama vaikka lapset huutaa ja päätä vihloo, haluaisin arkeen taas paljon enemmän huumoria! Niin kuin sen muiston, kun Kolmonen ja Nelonen tappeli jostain ja Kolmonen karjaisi jotain Neloselle. Pienempi sitten tuli minun helmoihin valittamaan, että sisko oli vihainen, johon sisko vastasi hiukan turhan laskelmoivan kylmästi:
”Olisitsä mieluummin halunnut, että olisin lyönyt sua?”
Totta. Hyvä valinta tämä oli, pidä mielessä veli. Aina on lyömisen mahdollisuus.
Täällä on myös vaihdettu multaa ja todettu että se oli ihan helvetin tyhmä idea kahden pienen ja yhden ylikuormittuneen hermoston kanssa. Karjuin siinä kohtaa, kun pienempi musta koura lähestyi ja sitten kontaktoi valkoista nojatuolia, ja olin välittömästi sen jälkeen paskana omasta vanhemmuudesta kun pieni sanoi vain hiukan murtuneena, ei ollenkaan tuohtuneena että:
”en tykkää siitä kun olet mulle vihainen äiti”. En minäkään rakas, mutta näemmä teen sen silti joka päivä kun hermot on nyt vähän kireällä. Kirjaimellisesti, toivottaa takaraivoni.
On myös urheiltu, kuljettu kadulla nenä kiinni kirjassa, käyty neuvolassa, bongailtu kevään ensimmäisiä kukkia, juostu kuvauksissa ihanan Essin kanssa, saatu super paljon hyviä työuutisia ja aivan törkeän ihanaa palautetta kirjasta, josta sittenkin ehkä tulee joskus valmis ja leikitty lasten kanssa ”yritä olla joutumatta kuvaan” leikkiä, joka oli yllättävän hauska.
Tänä aamuna heräsin sellaiseen uuteen energiaan, että nyt kaikki on hyvin. Eilinen oli lähes särytön päivä, joten tässä on mukana sitä samaa valheellista toivoa kuin lähes joka päivä että ahaa tänään se päänsärky on loppunut (joka yleensä tuomitaan tyhmäksi luuloksi iltaan mennessä) ja tuntuu, että koko elämä on edessä.
Nyt vien pienet harrastukseensa ja käyn ehkä sillä aikaa lenkillä, sitten saatan päästä jopa lounaalle ystävien kanssa jos isot vähän auttaa mua ja joka tapauksessa pääsen illalla teatteriin Ykkösen kanssa!
Illalla syön Kakkosen ja ystävänsä eilen tekemää lasagnea (eka kuva) ja iloitsen siitä, että huomenna on taas päiväkoti auki ja elämä edessä!!!
Kiitos kun olette vielä täällä internetystäväni <3