Mulla on ehkä huono idea, mut haluan kokeilla sitä!
Teinien vanhemmuus on monella tavalla erilaista kuin pienten lasten vanhemmuus ja haastaa uusin tavoin. Sit samaan aikaan ne ihanat nuoret ihmiset on jo niin omia yksilöitään, ettei niiden kasvattamisen mutkahetkistä oikein halua huudella pitkin kyliä.
Ja siis hyvä niin.
Olen valtavan iloinen, ettei somessa näy kauheasti teinien vanhempien taivastelua, koska teinit on IHANIA ja haluan, että siitä puhutaan enemmän! Mutta mutta.
On myös tosi paljon sellaista kipuilua, mikä paljastuu sitten kahvipöydässä.
”En saa meidän teiniä aamuisin kouluun, ei kai sitä väkisinkään voi viedä”
”Siis se on alkanut vittuilemaan päin naamaa!”
”Se ei enää syö aamiaista”
”En tiedä enää oikein missä se liikkuu eikä se kerro”
”Se haluaa yökylään sussunsa kanssa ja me ei tiedetä mitä mieltä ollaan”
”Tuntuu että meidän yhteys on katkennut täysin”
Ja niin edelleen. Nää kaikki oon kuullut viimeisten kuukausien aikana. Jokaisessa keskustelussa sen varovaisesti aloittanut vanhempi on selvästi luullut olevansa ainoa, yksin, epäonnistunut tai hukassa.
Joskus se olen ollut minä.
Mä haluaisin jotenkin tehdä näkyväksi sen, että meistä aika moni on yhtäkkiä aika hukassa tässä kohtaa vanhemmuutta, mutta että se ei silti ole vaarallista eikä mitään ole menetetty (eihän?! 😄).
Aiheeseen on vaikka mitä tosi hyviä kirjoja, esim Teinin mieli (Mattila & Manninen) ja itsekin tein kauden oikein hyvää Valeäidin vanhempainilta -podcastia perhepsykoterapeutti Hanna Lampi tukenani, mutta haluaisin niiden asiantuntijaäänten rinnalle vertaistuen.
Että nähtäisiin porukalla se ”TÄÄLLÄ SAMA” -viesti ja ehkä jopa saataisiin toinen toisiltamme vinkkejä, miten ratkoa solmuja kivalla tavalla.
Tärkeää tässä on se, että mä en halua yhtään tilaa sellaiselle teinien dissaamiselle tai syyttelylle. En kauhistelulle enkä ”odotapa vain” meiningille. Haluan ajatella, että vaikka joskus tapahtuu aika raffejakin asioita ja tekoja, se ei silti ole nuorten syytä vaan osa kasvua ja meidän tehtävä on siinä auttaa, mutta kukas meitä auttaa jos me ei pystytä sanomaan missään ääneen että hep, nyt meinaan hukkua?
Toinen tärkeä linjaus on se, että me ei voida vertaistuellisesti käsitellä asioita, jotka tarvitsee ammattilaiset tuekseen.
Tiedän, että nuorten elämässä on paljon myös mielenterveyden haasteita, päihdeongelmia ja itsensä satuttamistakin, mutta näihin tarvitaan some enemmän ammattilaiset tueksi. Siihen liittyen sanon heti että hyvä tapa aloittaa on pitkäaikaisen kumppanini SOS Lapsikylän anonyymit palvelut: Vanhemmuuden Apuu aikuisille ja Apuu chat 7-15v!
Jos jotakin, tällä porukalla osataan ehkä kertoa, mistä päin tukea kannattaa alkaa etsiä, mutta ei muuta. Tulen siksi myös moderoimaan kysymyksiä niin, että ne pysyvät aika arkisissa pulmissa, sellaisissa kahvipöydän kokoisissa murheissa.
Joten, tässä tulee se keskeneräinen, ehkä huono idea: Avaan IG storiesin puolelle anonyymin kyselylaatikon, johon saa jättää omat arkisen vertaistuelliset pulmat.
Mitä sellaista koet teinin vanhempana, jota et oikein osaa ratkoa tai joka aiheuttaa harmaita hiuksia?
Mä hankin sun ongelmaan vertaistukea ja vinkkejä muilta, anonyymisti nekin! JA! Yritän saada myös nuoret mukaan tähän, heiltähän me sitä viisautta tarvitaan myös!
Yritän myös moderoida vastauksia niin, että hommassa säilyy toivo ja ratkaisukeskeisyys.
Katotaan miten tämä lähtee, pistän ekan kysymysboksin tulille pian! Tähän saa mieluusti kertoa, mitä ajatuksia tämä idea herättää ja tuntuuko siltä, että olisi jotain pieniä ongelmia mitä voisi tähän tuoda yhteisön purtavaksi.
Mutta aivan kohta on (ehkä) Teinilinja auki! Ja jos haluat vauhdittaa asiaa, voit aina laittaa jo nyt Instagramissa mulle DMää, ja kysyn muilta täältä vinkkejä!
OON INNOISSANI!!