Miten se voi olla niin pieni?
Se painaa vieläkin alle 12kg, sen jaksaa ihan helposti nostaa yhdellä kädellä. Sen kädet ovat vieläkin niin sirot, hiukset silkkiset. Päässä on välillä vauvakarstaa. Se on vieläkin alle metrin pitkä, se mahtuu ihan ihmeellisen pieniin koloihin. Se ei osaa syödä ihan kaikkia ruokia itse, ja auton takapenkillehän se vallan hukkuisi ilman omaa istuintaan. Sen hanskat on vieläkin niin pikkuiset, ettei peukkua meinaa löytää. Eihän sen kengätkään vie vieläkään mitään tilaa. Tuntuu kuin sen kasvu olisi pysähtynyt kun perässä tulee hurja burritomies, pikkuveli, jota taas tänään kaksoseksi luultiin. Sille menee edelleen se sama paita, joka päällä se tapasi sen pikkuveljensä ekaa kertaa.
Mutta kuitenkin tämänkin pallopyjaman lahkeet ovat yhtäkkiä puolessa välissä säärtä. Ja sehän toisaalta tietää, että jos tänään sataa lunta, niin huomenna pääsee pulkkamäkeen. Se tunnistaa jo melkein kaikki värit, monta kirjaintakin, ja osaa laskea vaikka kymmeneen. Enää ei tunnu tärkeältä kertoa sen isälle päivän uusia juttuja, vaikka vasta suunnilleen viime viikolla se oppi sanan ”tähti”. Yhtäkkiä se osaa sanoa että pitää päästä potalle, ja osaa neuvotella diilejä. Kolmesta puurolusikasta saa jo leivän. Se haluaa tehdä kaiken itse ja vaatii että äiti pysyy ”pois”. Se ei muka halua, eikä tarvitse, minua enää mihinkään. Ei hyvänyöntoivotuksiin, ei pipinpuhaltamiseen eikä ainakaan hampaiden pesuun.
Miten siitä tuli niin iso?
Mutta kumpi se on iltaisin, kun nukahtaa pitäisi? Kun äiti on ollut yhden päivän ja seuraavan illankin pois, ja tauti vielä vähän vaivaa. Kun on jo iso tyttö, jota ei saa paijata, mutta joka kuitenkin kääntyy jatkuvasti kainaloon. Mönkii päälle ja rauhoittuu, kunnes tajuaa että piti olla itsenäinen. Kaipaa minua niin hirveän paljon, mutta ärsyyntyy siitä. Omasta tarpeestaan.
Minun ihana pieni (anteeksi, iso) uhmaikäinen, itsenäistyvä rajatapaukseni. On tämä kuule äidillekin vähän vaikeaa, mutta eiköhän me jotain keksitä.