Lähiömutsi-Hanne kirjoitti taannoin tekstin, joka pitäisi jakaa neuvolassa kaikille odottaville perheille. Teksti kuvaa täydellisesti sitä, miten vanhemmuus on pahimmillaan pohjatonta riittämättömyyttä, taistelua kiellettyjä ajatuksia sekä epäonnistumisen tunteita vastaan. Kaksi lasta ei todellakaan mene siinä kuin yksi.
Tuon ärsyttävän lauseen sanominen pahaa-aavistamattomalle yhden lapsen äidille on kuin sanoisi synnytyksestä että hui hai, se vain vähän nipistää. Paskat se mitään nipistä. Kumpikin homma on aivan järkyttävä puristus, jonka aikana epätoivo, raivo, suru ja tulevaisuudesta haaveilu jylläävät siinä itsesyyllistämisen rinnalla. Miksi en osaa tätä paremmin?
Lähiömutsi-Hanne kirjoittaa:
Olen lukinnut itseni vessaan saadakseni hengittää, vaikka lapset ovat itkeneet hätääntyneenä ulkopuolella. Mutta parempi se kuin ne hirvittävät mustaliejuiset ajatukset, jotka välillä kiemurtelivat mieleen. Teki mieli repiä ja löydä. Mistä helvetistä sellainen punaisena polttava viha ja epätoivo voi tulla?
Ja ei kuitenkaan niin kauan sitten, minä toinen Hanne täällä kirjoitin:
Kuinka voimakas hirviöni on, mihin se pystyy? Mitä jos. Mitä jos jonain päivänä, oikeasti. Pystynkin siihen. Pelottaa niin perkeleesti, koska noina hetkinä tuntuu etten hallitse itseäni. Se uupumuksen, epäreiluuden, avuttomuuden, epävarmuuden ja taidottomuuden tunne joka minut silloin valtaa, on niin voimakas että se vie järjen mennessään.
Nyt haluan kirjoittaa meille kummallekin Hannelle, ja toivottavasti monelle muulle saman repivän tunteen kanssa painivalle vähän lohtua. Haluan kertoa teille (meille) että juuri niin kuin Lähiömutsikin on jo päässyt huomaamaan, it gets better. Sillä tänään, melkein päivälleen neljä vuotta tuon hirviö-tekstini jälkeen huomaan että jotain on muuttunut. Minä oikeasti uskon juuri nyt, juuri tänään, että kaksi lasta on minulle parempi kuin yksi. Nähdäkseni tämän on mahdollistanut kaksi asiaa.
1. Olen hyväksynyt hirviöni. Kyllä, se edelleen harmittaa, pelottaa ja tuskastuttaa kun tunteet lyövät yli. Ja sitä todellakin tapahtuu edelleen, vaikkakin eri muodossa. Ylilyönnin teot muuttuvat ja tuovat tullessaan uudenlaisia syyllistymisen mahiksia. Nyt voi olla paskana vaikkapa siitä, että huusi kurkku säristen ”olkaa nyt hiljaa!” tai kuittasi hämmentyneelle lapselleen riidan päätteeksi sarkastisen vahingoniloisena, juuri niin kuin Lapsellista-blogin
Annakin jokin aika sitten kirjoitti. Mutta. Nyt olen suhteellisen ok asian kanssa. Olen oikeasti uskonut, että tämä nyt on tätä vähän kaikilla, ja että minulla on oikeus välillä väsyä siihen kärsivällisen kasvattajan rooliin. Ehkä syytäkin välillä väsyä siihen, näyttää lapsillekin inhimillisyyden toinen puoli. Hyväksyntä on helpottanut ihan selvästi. Jos ääneen lausutut pahat tunteet vaimenevat, hyväksytyt pahat tunteet ne vasta vaimenevatkin.
2. Välillä, yhä useammin, kaksi on helpompaa kuin yksi. En meinaa itsekään uskoa tuota äsken kirjoittamaani. Tämä, jos jokin, on se ”it gets better” -kohta. Heti kun Kakkonen alkoi olla järkevän ihmisen rajamailla, puhui ja toimi itsenäisesti, homma alkoi vaikuttaa lupaavalta. Vaaka kallistui enemmän ja enemmän plussan puolelle kun lapset viihdyttivät toisiaan ja pitivät jopa vähän toisistaan huolta. Nyt kun elämme poikkeuksellisen uhmattomassa vaiheessa, tämä kaksikko on ihan parasta mitä voisi olla ja vajaan puolentoista vuoden ikäero näyttää parhaita puoliaan. Sisarukset touhuavat kaikkialla keskenään ja ottavat uudessa tilanteessa toisiaan kädestä kiinni. Vaikka toki meilläkin yhden lapsen kanssa kahdestaan retkeily on ihan eri juttu ja sinänsä rentouttavaa, minä huomaan saavani eniten itseäni takaisin silloin kun nuo kaksi ovat yhdessä. Silloin he ovat keskenään lasten maailmassa, ja minä saan olla rauhassa aikuinen.
Tänä päivänä tulee enää aniharvoin niitä hetkiä, kun pohdin kotiin tullessa, että mitä jos vain kävelisin oven ohi, enkä menisikään kotiin? En enää jatkuvasti haaveile kokopäiväisestä au pairista, aurinkomatkasta (yksin) tai sisäänrakennetuista korvatulpista ja valium-tipasta. Rautatieasema ei enää edusta pakoa arjesta, vaan mahdollisuutta lasten kanssa tehtyyn seikkailuun. Enkä nyt halua kuulostaa ylimielisen suurelta ihmiseltä, jonkinlaiselta äitijeesukselta, vaan sanon vain että pohjimmiltaan elämä on ihan oikeasti helpottanut. Merkittävästi. Lasten kanssa pärjääminen ei enää vaadi yli-ihmisen voimia, joiden loputtua rojahdetaan itkuisena sänkyyn. Lasten kanssa ei enää tarvitse niin kamalan paljon pärjätä, ne ovat oikeastaan suurimman osan ajasta aika..helppoja. Ja kivoja.
Ja vaikka kurjia vaiheita ja uusia ongelmia tulee edelleen vastaan kiusaamisesta teini-ikään (ei ajatella sitä vielä), samalla tuntuu että omat taitoni, voimavarani ja unipankkini kasvavat ja vahvistuvat, tehden jokaisesta haasteesta edellistä helpomman hoitaa.
Jukka-pojan sanon siis sinulle, tätä lukeva väsynyt äiti: Jaksa vielä hetken aikaa. It gets better.
