Lapset meni eilen tosi myöhään nukkumaan, koska Cheekin keikan tallenne. Kaikki meni hyvin, kunnes ihan yhtäkkiä, täysin puskista alkoi a) väsyitku ja b) Ykkösen kuolemanpelko. Siinä se istui sylissä ja alkoi kertalaakista ulvoa kesken hymyjensä ”mutta äiti kun mua pelottaa että mä kuolen”.
Jähmetyin. Tämä ei ollut mikään myöhäisillantemppu, takuuvarma huomionherättäjä ja nukkumaanmenonmyöhäistäjä. Tämä oli ensimmäistä kertaa ilmaistu, selvästi jo pidempään painanut, kauan pohdittu, aito pelko. Tietysti heti ensimmäisenä kirosin partaani että saakelin päiväkoti, saakelin vanhemmat lapset, vaikka enhän edes tiedä, mistä moinen on kummunnut. Jostain se on tullut, samapa tuo. Nyt sen kanssa on pärjättävä.
Rutistin pientä parkujaa kovempaa samalla kuin kaivoin aivojeni muistilokerosta The Zen of Talking With Kids ohjeita: mitä helvettiä tähän pitää nyt sanoa? Aloitin varman päälle: en vähättele. Kerroin, että on ihan ymmärrettävää pelätä kuolemaa, onhan se nyt aika outo juttu. Sitten laitoin vaihteen kaksi päälle: ole mahdollisimman avoin, ilman että pelottelet. Kerroin mitä tapahtuu kun ihminen kuolee: silmät menee kiinni, hengitys pysähtyy ja sydän lakkaa lyömästä. Sitä ikään kuin nukkuu. Tässä kohtaa tajusin, että meidän piti juuri olla menossa nukkumaan, eikä tieto ikuisesta unesta ehkä lohduta nelivuotiasta.
Harhautuksen aika. Mun isoäidin nauru, takuuvarma.
”Kuolemassa kurjinta on se, että meidän muiden tulee ikävä”, lisäsin nopeasti sillä aikaa kun yksi todennäköisesti mietti uskaltaako enää ikinä nukahtaa. ”Mutta kyllä ne silti vähän niin kuin meidän luokse jää, kun me voidaan muistella niitä ihmisiä. Ja jotkut uskoo, että sitten kun me kuollaan niin tavataan kaikki uudestaan”. Okei, en voi millään perustella mistä tämä yhtäkkinen keskustelunavaus uskontoihin paukkasi, mutta sentään löysin sen graalin maljan, meidän omat isovanhemmat. Onneksi se ei kai tajunnut yhdistää, että tämä vääjämättä tarkoittaa myös hänen omien isovanhempiensa kuolemaa.
Käytettiinkin vielä puoli kymmeneltä yksi punasilmäinen vartti siihen, että kerrottiin Insinöörin kanssa kaikki, mitä muistettiin omista isovanhemmistamme. Nimet, kutsumanimet, ammatit, kuolinsyyt ja -iät, hassut tavat.
En nyt tiedä menikö nappiin, vanhemmuuden ikuinen vitsaus. Saattoi mennä tai saatoin lähettää sen Väestöliiton terapeutin sohvalle vuodeksi 2045. Uskallan nojata ensimmäiseen, koska lapsi nukkui koko yön itkemättä* ja pyysi viimeisenä vielä: äiti kerro vielä miten se Mamma nauroi.
Näin: Uuuuuu-oa-oa-oa-oa-oa-oa-oa-oa-oa-oa! Kovaa ja korkealta, kimeästi kuin huono oopperalaulaja ja palosireeni yhdessä. Sellainen se oli se mun Mamma. Pullea tyyppi, jolla oli karmea nauru. Paras.
*Minä sen sijaan näin unta että oma äitini valitteli maksakirroosin pahenneen ja että kuolema korjaa pian. Ymmärtänette ettei hänellä oikeasti ole maksakirroosia.