Käytiin loman viimeisenä päivänä vesipuistossa.
Voitteko uskoa, miten jollekin perheelle siellä kävi?
Ne meni koko porukka sellaiseen hienoon vesiliukumäkeen, jonka ilmoitettiin olevan ok yli neljävuotiaille. Ihan ohjeiden mukaan menivät niin että aikuinen aina ensin ja perässä lapsi.
Perheen äiti meni ensin. Vesiliukumäki oli pitkä ja ihan sairaan hurja vaikka meni istuen. Sitä äitiä kuulemma pelotti vähän itseänsäkin matkalla ja se mietti että oh shit, tulipa valittua vähän liian hurja liukumäki, mitenhän lapset pärjää. Ja että miten ne täällä ulkomailla päästäkin näin pienet lapset näin hurjiin mäkiin.
Sinne korkeuksiin ei tietysti auttanut varoittavia sanoja huudella kun seuraava, se viisivuotias, oli jo tulossa alas. Eikä ne olisi kuulleetkaan.
Äiti nosti napaan valahtaneen yläosansa vahdin harmiksi ylös ja jäi odottamaan poikaansa.
No tiedättekö, voitteko uskoa, sille pojalle oli käynyt sitten niin että se oli siellä ylhäällä odottanut omaa vuoroaan iloisesti tanssahdellen. Jotenkin ihan ihmeellisesti siinä sitten pääsi käymään niin että se oli sitten kompuroinut siinä tanssiessaan suoraan siihen liukumäkeen – ja kaatunut siihen sitten mahalleen.
Tietäähän sen mitä käy kun liukkaaseen mäkeen kaatuu. Se tuli sitten naama edellä sen mäen se poika.
Ylhäällä odotellut lapsen isä oli kuulemma vain todennut jonossa kauhistelleille että o-ou.
Alhaalla se nyt vähän paremmin puettu äiti oli sitten vain kuunnellut, kuinka putkesta tulee ihan kauhea huuto ja lopulta sieltä sitten oli putkahtanut oma poika mahallaan, naama edellä ja kauhua silmissä.
Se poika oli kyllä kuulemma hetken jälkeen ollut sit taas ihan ok eikä ”se mäki ole nyt enää koko ajan mielessä”. Ostivat sitten muistoksi paidan, jossa kerrotaan että hän selviytyi (tosin eri mäestä kuin siitä traumamäestä, mutta siihenkin ne sitten lopulta meni ja siitäkin se ihan hienosti kuulemma selviytyi eli paita on ihan oikeassa).
Aikamoinen liukumäki ja aikamoinen perhe.
