Vuodenajat vaihtelevina säineen tuo minulle usein muistoja mieleen vahvoina kaikuina.
Joka ikinen tammikuu tulee ne kovat pakkaset, jotka vievät mieleni heti meidän vanhan kämpän pihalle. Siellä seisoin, yksin narisevan lumen päällä ja odotin taksia. Pakkasta oli 26 astetta, mutta kylmä ei ollut. Olin vain huolissani – tuleeko se taksi pian, moneltakohan olen perillä Lastenklinikalla, mitä on tapahtunut niiden tuntien aikana kun olin poissa keuhkokuumeisen Ykkösen luota?
Lokakuussa, ensimmäisten pakkasten kohmettaessa leikkipuistoja muistelen lääkärin tuomiota Kakkosen murtuneesta jalasta. Mietin, olisiko sitä tapahtunut jos kädessä ei olisi ollut se puolikas banaani.
Toisaalta samassa kuussa lehtien taittuessa keltaiseen Mäkelänkadulla muistan, kuinka vääntelin supistuksissani etupenkillä. Ykkösen synnytys oli vihdoin kunnolla käynnissä ja odotus lähellä loppua. Olin kivun keskellä innoissani ja onnellinen.
Helmikuisessa auringonpaisteessa mietin, miten melkein viisi vuotta sitten sama lämmittävä aurinko sai minut ajattelemaan kuinka kohta kevät on täällä, ja ihan pian Kakkonenkin on täällä.
Tähän muistojen kaikukuoppaan on harmillisesti viime vuosina liittynyt paljon mustaa. Ahdistusta, masennusta, vaikeita päätöksiä. Nyt osaan onneksi jo muistuttaa itseäni, että näitäkin muistoja voi muuttaa.
Nuuksio on meille rakas paikka, mutta siihen liittyy minulla myös paljon huonoja muistoja. Ensimmäinen kantoliinakokeilu, joka päättyi silloin jo selkeästi synnytyksen jälkeisessä masennuksessa hirveään raivariin lumikasan päällä; kaksiviikkoisen Ykkösen kanssa maastomeiningeissä huolesta pullollaan, reipasta esittäen; kummankin lapsen kanssa yksinäni metsäretkellä joka päättyi voimakkaaseen paniikkikohtaukseen.
Vaikka sydämessäni tuntuu joka kerta ahtaalta kun ajamme Haukkalammelle johtavaa tietä, osaan jo ajatella että perillä nuotion äärellä kaikki on hyvin. Oven avaaminen parkkipaikalla johtaa aina helpotukseen: vihdoin saan happea keuhkot täyteen ja sydämen rauhoittumaan.
Ihmisen kroppa on ihmeellinen laitos. Miten se voikaan toimia muistojen lähettinä, kaikukuoppana vanhoille tunteille, jotka tulevat yhä uudestaan takaisin. Vaimeampina, mutta tuoreina. Tässä olen ollut ennekin.
Viime viikonloppuna Nuuksio täyttyi naurusta, peppuliukumäen ilosta, lihiksistä ja termarikahvista. Sydämeen kaivettiin taas vähän erilaista muistouraa.
Mieli on siitä ihmeellinen, että se osaa myös kirjoittaa vanhojen muistojen päälle. Luoda hyvää vanhan sumean ylle.
Ahdistaako suakin joskus? Lue myös nämä:
Mitä jätin kertomatta
Paniikkikohtaus you suck
Hirviö sisälläni