Kakkonen 12kk. (Iik.)

0 No tags Permalink

En edes aio yrittää välttää sentimentaalisuutta. Koska siis voih, miten siitä voi olla jo vuosi? Vastahan minä ponnistin ja oksensin, huusin ”ottakaa se pois” ja toivoin pikaista tajuttomuutta tai vauvan rääkäisyä, kumpi nyt ensin tulisi. Miten se sama limainen pieni pötkylä voi olla jo vuoden, miten tämä vauvavuosi on voinut jo loppua? Jäätävä haikeus ja vapauttava helpotus vuorottelevat tunteiden vuoristoradassa. Nyt jälkikäteen tajuan vuoden olleen aika rankka. Silloin keskellä kuohuja se ei aina tuntunut niin vaikealta ja ihmettelin monesti, miksi kaikki varoitteli pienestä ikäerosta ja sanoi sen olevan ihan helvettiä. Olihan se, paikoitellen. Mutta moni asia meni myös huomattavasti helpommin kuin olisin ikinä voinut kuvitella. Silti, nyt kun muistelen erinäisiä kahden vauvavaiheisen lapsen aiheuttamia tilanteita, menee selässä kylmiä väreitä. Onneksi noi ajat ovat ohi ja monta muuta vaikeaa edessä.

Perheessämme asuu nyt kaksi lasta, ei enää yhtäkään vauvaa. Tuttipullojen ja purulelujen valtakausi on päättymässä. Ensimmäiset hymyt ja kääntymiset ovat vaihtuneet ekoihin juoksu(!)askeliin ja ensimmäisiin vahvoihin mielipiteen osoittamisiin. Joo joo, saat sä kohta sen banaanin, voi kiesus. (Toinen iso muutos on kuvallinen. Ihan pian toteutan itse itselleni asettaman rajan, ja lopetan Kakkosen kuvaamisen tänne suoraan edestäpäin, tunnistettavin kuvin. Pahoittelen, joudutte elämään ilman noita nappisilmiä.)

Niin kamalaa kuin se mykkä raivopötkylä -vaihe onkin, jossa vauva on lähtökohtaisesti tyytymätön ja sinä tyystin pihalla sen tarpeista, aika haikeaa se silti on. Oikeastaan ihan kamalan haikeaa. Jos sitä sitten vaikka sen kolmannen…

Nyt ryhdistäydy, nainen! Tarkoituksena on päättää epätasaisen johdonmukainen ”kehityssarja”, jossa listataan vauvan (eikun voih, taaperon, nyyh) nykytilannetta. Tässä se siis vielä viimeisen kerran.

Kakkonen 12kk: 

  • Kävelee. Reippaasti, rehvastellen, kikatellen ja milloin mitäkin esinettä kädessä pitäen. Kymmenisen askelta menee kerralla helposti, kääntyminen on vielä vähän haastavaa. On kuitenkin ottanut jopa pari juoksuaskelta, mikä pelottaa aika lailla.
  • Kiipeää. Jos lapsi on hävinnyt ja talossa on hiljaista, se löytyy Ykkösen sängystä. 
  • On ehkä sittenkin kissa. Se puskee onnellisena sille tärkeitä ihmisiä ja esineitä, menee autuaasti makaamaan kaiken lattialle levitetyn, pehmeän näköisen esineen päälle ja asettuu aamulla luontevasti mun naaman päälle nukkumaan. Se myös syö oikein mielellään kissanruokaa ja -leluja. Jaloilleen se ei kyllä putoa, lähinnä pää edellä. 
  • Syö seitsemällä hampaallaan paljon, ronskein ottein. Lusikkajutut kyllä teoriassa onnistuu, mutta miksi näpertää kun voi tunkea koko nyrkin lautaselle ja imeskellä sormien välistä kaikki viimeisetkin ruoanjämät pois? 
  • On allerginen yhä pidemmälle listalle asioita. En enää muista miltä sen naama näyttää ilman noita laikkuja.
  • Nukkuu yleensä superhyvin (jjjjjeeeeeeee edelleeen!!!), päivisin yhdet tai kahdet päiväunet ja yöllä pääsääntöisesti heräämättä.
  • On avannut sanaisen arkkunsa. (ainakin melkein) Tunnistettavia sanoja on tähän mennessä ”äiti”,  ”isi”, Ykkösen nimi, ”kitta” (ja perässä ainakin neljä huutomerkkiä innostuksen mukaan), ”hei”, ”hirvi” (kolme huutomerkkiä) ja tänään tapailtiin traktoria. Tosin se sanoi vain ARRRR mutta ääni oli niin kuvaava, että se on laskettava.
  • Osoittelee, vilkuttaa ja ojentelee. Löytää lampun ja omasta naamasta nenän, tänään hiffasi kippistämisen. 
  • On tajunnut asioiden yhteensopivuuden. Korkit menee paikalleen, palikat reikiinsä.
  • Tähän liittyen: rakastaa pottaa. Tekee sinne asioita, jos ajoitus on oikea. Siinä vaan on niin siisti istua. 
  • Lähentelee. Uutta kävelytaitoa on mahtava testailla esim. suihkussa alasti karjuen, hurja kiilto silmissä siskoa päin kävellen (liekö oppinut isältään). Sisko ei arvosta (liekö oppinut äidiltään).
  • Rrrrrakastaa musiikkia. Tanssia hytkyttää heti kun jostain kuuluu jotain rytminpoikasta, heiluttelee päätään puolelta toiselle kuin kalju, valkoinen Stevie Wonder konsanaan. ”Veivaa veivaa” -tanssi taas tehdään käsiä hurjasti pään yläpuolella heiluttaen.
  • Menee aivan pähkinöiksi kaikista ajoneuvoista (kyytiläisenä ei niinkään). Pakko se on sanoa, että tyypillinen poika.
  • On onneksi yhä edelleen, ehkä vielä aiempaa enemmänkin, ihana, iloinen ja seurallinen pieni poika, joka ei pienistä kolhuista paljon hätkähdä. Pieniksi kolhuiksi lasketaan vaikka keppi silmään tai saippua naamaan. Jos oikein hyvin omat juttunsa ajoittaa, se on vain hauskaa.
JAA
0 No tags Permalink

Comments are closed.