Unohduksiin jäänyt ”Projekti Ranka” sai eilen vähän lisäpontta kun sain vihdoin lähetteen kautta pääsyn magneettikuvaan. Hurraa, vihdoin (ehkä) oikea ymmärrys siitä, mikä siellä selässä mulle kettuilee!
Silti vähän jännitti. Mulla on joskus pientä taipumusta klaustrofobisuuteen ja puoli tuntia humisevan koneen sisällä täysin liikkumatta tuntui vähän pitkältä ajalta. Sisään mennessä piti riisua kaikki metallia sisältävä pois (ne kaarituet, niitä me tissittömätkin käytetään) ja heittää sairaalan kaapu siihen päälle. Ja ottaa yksi nopea ruma selfie.
 |
| ”Äiti miksi sä näytät niin väsyneeltä?” ”Koska tämä oli _ennen_ päikkäreitä, rakkaani” |
Itse huoneesta löytyi sitten se valtava talouspaperirulla, jonka sisään oli meneminen. Etsin mahdollisimman mukavan asennon kylmältä laverilta ja sain käteen jonkinlaisen mollukan. Sen nimeksi annettiin ”kutsunappi, jos tarvitset jotain tai on kysyttävää”, mutta kun kyseessä oli puolen tunnin (ja tonnin) kuvaus, jonka aikana ei saanut liikkua y h t ä ä n, olen aika varma että napin oikea nimi oli ”paniikkinappi, jonka painamiseksi saa liikuttaa sormea jos meinaat muuten pimahtaa”.
En koskaan painanut nappia, enkä kai liikkunut. Mutta muuten tein yhden ihan väärän valinnan. Hoitaja kysyi, minkä radiokanavan haluaisin vastamelukuulokkeisiin pauhaamaan. Hirveä tilanne! En minä tiedä! Meinasin sanoa että YleX, mutta sitten muistin että sieltä tulee joskus heviä. Puoli tuntia liikkumatta, heviä väkisin korviin? Ei ei ei.
No jos vaikka radio Helsinki, sanoin ja pian olinkin jo tukevasti talouspaperirullan sisällä. Kuuntelin valtavan koneen aloittelevia ääniä ja (huonoja) radiojuontajia. Yhtäkkiä muistin että pikkareissani saattaa olla pieni metallilaatta. Ihan just siinä kohdassa mitä tässä nimenomaan kuvattiin. Työntääkseni alkavaa huolta vähän kauemmas keskityin kuuntelemaan radiota.
”TANG TANG TANG TANG” sanoi los magneettoskone ja ”niin meillä on tänään siis sun toiveilta ja sähän olet ysärilapsia?” sanoi juontaja. Nyt heräsi ihan uusi huoli. Aiheesta.
Sillä voi miten voikaan ihmisellä olla rehellistä heviä ikävä. Kun Eiffel 65:n ”Blue” vihdoin, liikkumatta ilmaistujen ”voi luoja vaihtakaa kanavaa” loppui ja sen perään tuli DJ boboa, aloin suunnitella selviytymisstrategiaa. Kelasin, etten ehkä kehtaa painaa kutsunappia tämän takia. Olisi ehkä vähän noloa valittaa itse valitusta musasta näillä minuuttihinnoilla. Tein siis sen, mitä aina tiukassa tilanteessa. Aloin kirjoittaa aiheesta jo etukäteen blogikirjoitusta. Mietin, että teen listan kaikista niistä kamalista biiseistä mitä tässä ehtii tulla. Laskin, että joku TOP 5 listaus saattaa ehtiä syntyä. Vaikka masiina piti aika kovaa ääntä, nämä timantit eivä jää minulta huomaamatta, kerron kaiken maailmalle!
Yhtäkkiä juontajat lauloivat viimeisiä sanoja biisin mukana. Mistä hitosta ”Maija-hii!” nyt tänne luureihin tuli? Musiikki loppui. ”Se oli siinä!”, kertoi hoitaja iloisesti ja minä vedin raksin seinään. Entinen päiväuniin kykenemätön tyyppi on nyt siis nukahtanut pelottavassa tilanteessa raksameteliin, ysärijytke korvissa, ajatukset puolivälissä.
Ihan hyvät viidensadan euron torkut oli. Ja kuvat on musta aika onnistuneita, tsekatkaa mikä kuuma kissa!
 |
| Does my bum look big in this? |