Joskus sitä tekee tosi hyviä suunnitelmia, ja sitten peruu ne kaikki.
Joskus paljon aiemmin sitä oli spontaani, ja lähti vaikka hetken mielijohteesta juhliin. Olen saattanut esimerkiksi joskus löytää itseni baarista lautailuvaatteissa, lainakengät jalassa. Kuuma tuli, enkä todellakaan ollut kuuma.
Viikonloppuna kävi sillä tavalla, että suunnitelmissa oli paljon kaivattu lepohetki anoppilan hellässä huomassa. Ajellaan perjantaina sinne, käydään mökillä vähän rakentamassa keittiötä, saunotaan, annetaan lasten leikkiä Mummin ja Ukin kanssa, nukutaan itse vähän pidempään. Hyvältä kuulostaa. Näin sitä saadaan vähän hengähdettyä kahden todella surkean yön jälkeen.
Sitten kuulenkin itseni soittavani ystävälleni, tiedustellen, josko juhliin olisi sittenkin vielä lippuja myynnissä. Siitä kotvan päästä huomaan istuvani remonttivaatteet päällä junassa kohti Helsinkiä, yksin. Vain paria hassua tuntia myöhemmin löydän itseni Suomenlinnasta juhlamekossa, nyrkki pystyssä ja kurkku punaisena laulamassa ”I believe in a thing called love” sadan muun koulukaverin kanssa.
Ei ole kuulkaa spontaani bilehile vielä täysin kuollut, ei tanssivoimat ehtyneet. Noin sitä vaan jaksoi laulaa, nauraa ja tanssia kun olisi edelleen vuosi 2003. Näin jopa sen kuuluisan pilkun juuri ennen kuin kävelin onnesta (ja jostain muusta) pöhnäisenä pitkin hiljaista Helsinkiä kotiin.
Jokin pienen pieni aikuinen sisälleni on kuitenkin ilmestynyt. Sen ansioista vaihdoin välishottien sisällön Jekusta veteen, ja muistin jatkaa (veden) juomista vielä kotonakin.
Kolmen aikaan iltapäivällä päättyi vuorokauden kestänyt tuhkimohetkeni ja sylissä kihersi taas kaksi pientä ihmistä. Ja vaikka päässä oli ihan vain melkein havaittavissa oleva pikku särky, olin kuulkaa aika paljon onnellisempi kuin silloin joskus muinoin pizzalaatikkojen seasta herätessäni.
Kiitos Turku, kiitos Suomenlinna, kiitos Insinööri, kiitos Mukkila, kiitos Maarit, kiitos minä.
I love you all.
