Okei ihanaa, kyllä kannatti taas avautua! Teistä niin moni muukin ajattelee, että olisi ihana nähdä ihmisiä enemmän!
Minä sain heti eilen meille tänne ihanat naapurit syömään ja heti on sydän enemmän täynnä❤️ Ja monta muutakin treffiä on sovittu, tästä tämä lähtee ja pitkä kylmä talvi on kohta paljon parempi!
Tää keskustelu oli niin kiinnostava, että osan siitä päädyin viemään kirjaankin. Tänne teille koostan yleisimmät syyt, miksi ihmiset eivät uskalla kutsua toisia luokseen tai varsinkaan itseään heille. Jos tunnistat näitä, et ole yksin!
Kiitollisuuslimbo: jos hyväksymme kutsun, pitääkö meidän vuorostamme kutsua heidät meille?
Kursailu: ajatellaan, että ehkä se sittenkin kutsui vain kohteliaisuuttaan, ei kehtaa mennä toisen nurkkiin
Kotihäpeä: tuntuu että koti on liian sotkuinen sellaisenaan, joten vierailu vaatisi kuormittavaa siivousta
Ruokahäpeä! Osataanko tarjota riittävän hienoa ruokaa?
Miesongelma: Toisessa perheessä ei ole omalle puolisolle seuraa tai niiden yhteensopivuudesta ei ole tietoa. Mitä keskustelua ne nyt sitten keksii?
Ihmiskemiavaatimus: jäädään jumiin siihen, ollaanko sittenkään ihan riittävän tuttuja, tuleeko lapset toimeen, ei kai siitä tulisi ikävää tai kiusallista
Jaksaminen: Kaiken tämän jälkeen – jaksetaanko? Tai jaksaako ne, ei kai meidän takiamme?
Ylisitoutuminen: tähänhän suhtaudutaan kuin deittailuun! Mietitään, joko uskaltaa kysyä, mitä jos se sanoo ei, en kai minä nyt liian aikaisin ole kysymässä.
Mä ymmärrän tän kaiken, oikeesti! Tunnistan ja tunnustan kokeneeni näistä kaikkia. Syytän kulttuuria: meillä ei edelleenkään harrasteta sellaista ”kaikki mukaan” sosiaalista meininkiä, vaan ollaan aina tarkkoja, onko tilanteissa juuri oikeanlaisia ihmisiä, tuntevatko he esimerkiksi toisensa.
Erityisesti tuo miesongelma kuitenkin jotenkin ärsyttää mua, vaikka edelleen myönnän syyllistyneeni siihen itsekin. Mutta siis mitä hittoa 😀 😀 Tässä kommentissa oli hyvin tiivistetty se:
”jos vaikka jonkun oman kaverin luo vien myös miehen, niin ajattelen jotenkin liikaa sitä omaa vastuuta siitä että toivottavasti myös ne puolisot tulee toimeen. Vaikka tietenkin aikuiset hoitaa itse omat sosiaalisuutensa. Tavallaan meidän naisten ajatus siitä että jos ne vaikka ei jotenkin viihtyis, on ihan vaan naisten ongelma. 😂 Luulen että miehet ei mieti myöskään kauheesti sitä että tuleeko vaimot toimeen, ja jos ei tuu niin ei oo niiden miesten ongelma 🤷🏻♀️😄”
Me mietitään valtavasti sitä, onko muilla hankalaa olla sosiaalisessa tilanteessa, koska niin monella ON hankalaa.
On iso riski, että ihmiset kokisivat tilanteen kiusalliseksi. Jossain muualla, missä täysin tuntemattomienkin kanssa jutustelu on aivan normaalia, tämmösiä mietteitä ei ehkä niin paljon ole. Ei tarvitse punnita jokaisen uuden sosiaalisen kontaktin helppoutta, kun kaikki on helppoa: juttuseuraa tulee ja menee, mikäs siinä.
Mutta ehkä se on sen riskin arvoista? koska jos uskaltaa joskus kurottautua toisia kohti, voi saada oikeasti merkittäviä ihmissuhteita, ja vaikka ei saisi, voi edes hetkeksi jakaa omaa elämää niin että ei tunnu tältä, miten seuraajani tän hyvin tiivisti:
”Tunnen yksinäisyyttä vaikka elämäni on täynnä ihmisiä. Kadehdin postauksia, joissa jaetaan perheiden mökkiviikonloppua ja kyläilyjä perjantaisin. Silloin harvoin kun saadaan nähtyä kavereita koko perheen kesken, koen sen todella virkistävän koko perhettämme. Usein meillä nämä ystävien tapaamiset on aikuisten treffejä, niitäkin on kyllä liian harvoin nykyään.”
Ah, voi että meitä, pliis tavataan toisiamme enemmän! ❤️