Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Haluan olla laiska vanhempi rauhassa

Kirjoitin viime viikolla siltä, kuinka annan nykyään aina välillä asioiden vain olla, siis lasten kanssa.

En jaksa vääntää joka asiasta joka päivä vaan aika usein totean että ihan sama, puen sit sun puolesta kun et itse suostu.

Tekstiä kirjoittaessani tein jännän havainnon. Huomasin että editoin tekstiä melko paljon, viljelin joukkoon lieventäviä asianhaaroja ja disclaimereita.

Halusin että varmasti ymmärrätte että olen silti ihan hyvä äiti ja vältin kaikin tavoin paljastamasta sitä että oikeasti kyse on aika usein ihan puhtaasta laiskuudesta. En jaksa aina olla johdonmukainen (hyvä) vanhempi ja sen paljastaminen tuntui pahalta. Pahemmalta kuin ne kerrat kun olen kertonut siitä että väsyn, menetän hermoni tai masennun.

Sama huokui kommenteissakin.

”Oh, kiitos tuesta! Mä ajattelen monesti näin, mutta muut paheksuvat.”

Aika hullua että pieni lepsuilu tuntuu paljastukselta, jota muut paheksuvat. Tuli nyt sitten mieleen että onkohan optimia laiskempi ja joustavampi vanhempi vähän tabu? Ei niitä laiskuuksia ainakaan hirveästi kylillä huudella. Minun kuplassani vanhemmat jaksavat pestä hampaat joka aamu, käyvät puistossa ja ruokkivat käsipestyt lapsensa terveellisellä ruoalla.

Ei ne anna lasten katsoa kolme jaksoa fort boyardia putkeen samalla karkkia syöden. Ei ne pue kuusivuotiasta, joo ei. Niiden kolmeveet siivoaa omien leikkiensä jäljet ja kaikki syö ksylitolipastillin säännöllisen viiden ateriansa jälkeen.

No meillä käy kaikkea sitä, mitä ei pitäisi käydä. Ei joka päivä mutta aina silloin tällöin. Lepsuillaan, myöhästytään, annetaan olla. Ja sellaista ei musta oikein uskalla kovin julkisesti paljastaa. Tuntuu että jos lapsi ei viimeistään viisivuotiaana tee kaikkea itse, on jossain epäonnistuttu. Lepsuiltu.

Ollaankohan me vähän vaativia ei pelkästään itsellemme vaan myös lapsillemme? Voitaisiinkohan me puskea vähän vähemmän ja antaa asioiden tapahtua omalla painollaan? Ei niitä enää lukiossa tarvitse pukea vaikka kuinka siltä tuntuisi.

Osa kommenteista toi ihanasti esiin myös sen että ison lapsen palveleminen – vaikka se pukeminen – voi olla myös tapa olla lähellä, oma muotonsa hellyyttä. Lapsen kannalta ajateltuna on aika ihana ajatus että aikuinen auttaa tai jopa palvelee väsyttävässä aamussa.

”Lapsi on jo koululainen, mutta silti puen hänet useimpina aamuina, koululainen harvoin enää muuten tulee syliin, joten pukeminen on kiva rauhallinen hetki aamuissa.”

Enkä tietenkään nyt tarkoita sitä että lapsille pitäisi antaa kaikki mitä he haluavat eikä koskaan vaatia heiltä mitään. Mutta kyllä musta joskus tuntuu hullulta miten paljon pieniltä vaaditaan oma-aloitteisuutta ja ratkaisukykyä.

Ja miksi? Vallan, auktoriteetin, perinteen, periaatteen vai sosiaalisen paineen takia? Tuleeko jostakin vanhemmuuden eettinen neuvosto vahtimaan että on kaikki purupinnat pesty ja villaa ihoa vasten?

Musta tuntuu että nostamme joskus ihan tosi pienet asiat turhan tärkeiksi.

Tämä kommentti kiteytti kaiken:

”Jos ei siitä koidu lapselle tai kanssaihmisille haittaa tai vaaraa, niin on lupa antaa olla”.

Todellakin! Pitäähän sitä muodon vuoksi yrittää olla kunnon kansalainen mutta jos homma menee rumaksi niin anna nyt olla vaan.

En minäkään helvetti sentään jaksaisi aamulla pukea ja todellakin ottaisin lämmöllä vastaan palvelun. Vink vink Insinööri.

Onko lasten pakko itsenäistyä niin aikaisin? Onko meidän pakko olla aina niin hemmetin kuuliaisia? Voidaanko välillä olla aivan muina ellun kanoina JA olla tuntematta siitä syvää luterilaista katumusta?

En aio tänäänkään viedä läpi tätä ”nyt siivotaan päivän jäljet” jankutusta. Kerään siihen vielä vähän voimia (ehkä vuoden tai kaksi) ja taistelen nyt nämä taistelut yksi kerrallaan. Haluaisin kovasti saada olla tämä laiska vanhempi ihan rauhassa, ilman muiden (tai omaa) paheksuntaa.

Kerrottakoon loppuun että huhujen mukaan eräs kuusivuotias puki tänään yhdellä kehoituksella omat vaatteensa päälle, vaikka hänen vanhempansa ovat tunnetusti olleet lepsuja jo vuosien ajan. Vahvistan vielä lähteen ennen kuin varmistan tämän todeksi.

JAA
14 Comments
  • pilami
    marraskuu 27, 2018

    Luin juuri Hesarista että jos lapsi ei ole pienenä oppinut siivoamaan niin teininä voi toivon jo heittää. Tunsin hetkellistä ahdistusta koska mä en ole koskaan jaksanut valita sitä taistelua itselleni että leikit siivottaisiin, takit ripustettaisiin koukkuihin, kengät ois siististi vierekkäin, lautaset vietäisiin tiskikoneeseen jne. Hupsista, ehkä näistä tulee aika sotkuisia aikuisia. Huvittavinta on se, että mä en itse ole mitenkään sotkuinen ihminen vaan järjestyksen tyyppejä. Mut ei ole vaan mun taisteluni tämä.

    • Valeäiti
      marraskuu 27, 2018

      No voi jestas sentään. Hesarikin tekee kyllä vanhemmuudesta niin kamalan oloista tuubaa! Teinit ei tietääkseni muutenkin mitenkään ihan hirveästi siivoa.

      Ja sitten vielä: Mitä sitten jos ne on sotkuisia aikuisia? 😀

  • Ebe
    marraskuu 27, 2018

    Hei,

    olen niin helpottunut että löysin blogisi ja löytänyt avoimen keskustelukentän, jossa asioista voidaan puhua oikeilla nimillä ja toista kannustaen (sekä postaukset että kommenttikenttä). On ollut huojentavaa lukea ja ymmärtää, että myös muilla lapisperhearkeen kuuluu rakkauden, ilon ja ylpeyden lisäksi myös niitä uupumisen, raivon, alakulon ja epäonnistumisen tunteita. Välillä on tuntunut, että muut äidit ympärillä ne vaan porskuttavat aina reippaina ja energisinä vailla ”romahdukisa” eteenpäin. Itse luomamme kehtaamissäännöt kuristavat ja eristävät; lopputuloksena olen kokenut itseni melko yksinäiseksi. Blogisi kautta olen saanut varmuutta siihen, etten olekaan täysin epänormaali ja outo, mikä on puolestaan luonut varmuutta ja jaksamista.

    Viittasit aiemmassa tekstissäsi parin vuoden takaiseen masennukseen. Minua kiinnostaisi tietää, mikä on tilanne sen osalta nyt ja minkälaisia mahdollisia ja hyödyllisiä apukeinoja ja oivalluksia olet matkan varrella kohdannut?Kuulisin niistä mielelläni, koska olen itse ollut ja olen vieläkin osittain vastaavaassa tilanteessa (uskon että meitä on monia) ja asian normalisointi ja tovon ylläpitäminen on yksi oloa helpottavista tekijöistä. Itse olen hyötynyt paljon vertauskuvista, ajattelumalleista ja lukemisesta (romaanit), joiden kautta olen käsittänyt paremmin ihmisyyttä ja voinut peilata itseäni osaksi sitä.

    Ihanaa talvea!<3

    Ebe

    • Valeäiti
      marraskuu 27, 2018

      Voi Ebe, kiitos! Juuri tämän kaltaisten kommenttien takia tätä jaksaakin vuodesta toiseen tehdä! KIITOS! Mun masennus oli silloin tosi työperäistä ja paljon ratkesi työasioita muuttamalla. On mulla toki edelleen tietynlainen vire siihen olemassa, joten isoin apu on ehkä ollut asian hyväksyminen ja tunnistaminen. Ettei yritä aina ratkaista kaikkea äkkiä ja järjellä vaan joskus toteaa vain ”Nyt on näin” ja antaa itselle aika.

      Sit toinen kova on tietysti asian ääneen sanominen myös muile 🙂 että saa oikeasti tukea vaikka puolisolta, vaikka hän ei ehkä ymmärrä juuri silloin miksi tukea tarvitaan, antaa sitä vain! Voimia sinne ja oikein ihanaa talvea! <3

  • Jenkka
    marraskuu 27, 2018

    Mä kuljin kolme vuotta psykoterapiassa opettelemassa, että sillon kun ei pysty, jaksa tai osaa, on oikein itseään kohtaan antaa vaan olla. Ettei tartte aina ja loputtomiin painaa. Ja mä haluan opettaa sen saman armollisuuden mun lapselle: on joku sääntö tai tapa toimia, käytäntö olemassa, mutta siitä voi joustaa, jos on liian rankkaa. Pukee ne vaatteet, syöttää sen ruuan tai jättää hampaat pesemättä. Lapset oppii kyllä suorittamaan ja noudattamaan sääntöjä, mutta miten ne oppis, ettei aina oo niin vakavaa? Esimerkistä.

    • Valeäiti
      marraskuu 27, 2018

      Erittäin hyvä pointti! Just noin!

  • Mari
    marraskuu 27, 2018

    Ahahaaa ei todellakaan pestä käsiä aina ennen ruokailua 😀 😀

    • Valeäiti
      marraskuu 28, 2018

      Kiitos!

  • Suninen
    marraskuu 29, 2018

    Ylellä oli pari päivää sitten juttu lasten lihavuudesta, jossa oli esimerkkinä äiti, joka ennen antoi lasten katsoa koko päivän piireettyjä, ulkona ei käyty ja ruuaksi maistuivat lihapiirakat. Luin jutun ja voin pahoin siitä paheksunnan määrästä, joka juttuun oli saatu ahdettua. Yritän tehdä lähes kaiken ruuan lapselle itse, yritän, että viikonloppuisinkin mentäisiin ulos, ipadia ei katsottaisi koko ajan ja hampaat pestäisiin aamuin illoin. Kaikista niistä äidinmaitoon tehdyistä luomusoseista huolimatta mulla on nyt 2-vuotias, joka rakastaa keksejä ja ranskalaisia, joka katsoo youtubea usein aivan liian pitkään ja jota vielä joskus syötän, kun hän pyytää, vaikka tyyppi todellakin syö jo ihan itse haarukalla. Mä tunnen tästä kaikesta myös syyllisyyttä. Musta tuntuu, että mun lapsi olisi parempi, jos se ei koskaan olisi nähnyt yhtäkään piirettyä, jos sen herkku olisi kyssäkaali ja se söisi jo haarukalla ja veitsellä. Välillä havahdun miettimään, että miksi ajattelen, että se oikeasti olisi parempi. Eihän toi kuulosta mitenkään inhimilliseltä, vaan pikemminkin todella ärsyttävältä. Miksi lapsen pitäisi olla täydellinen kun ei kukaan meistä ole. Ja miksi varsinkaan lapsen, joka on vielä ihan pieni. Me todella vaaditaan lapsilta ihan hirveästi, ja sellaista, mihin ei kokenut aikuinenkaan pysty. Voitaisiin todella kaikki vähän rentoutua ja antaa vaan olla.

    • Valeäiti
      marraskuu 29, 2018

      No siinä on kyllä saatu yhteen juttuun paljon sormella osoittelua, voi morjens! Mikään ei ole niin mustavalkoista että voi suoraan vetää yhtäläisyysmerkin kyssäkaalin ja taitavuuden välille. Tämä homma on ihan riittävän vaikeaa näinkin ilman jatkuvaa paheksuntaa, saisko jostain sellasen ”Hyvin sä vedät” robotin joka kannustaa sit vaikka siihen ulos menoon?

  • Nimetön
    marraskuu 29, 2018

    Meillä pestään kädet kun tullaan kotiin. Ja useimmiten siivotaan lelut. Sitten on näitä päiviä kun baby nukkuu ja me muut vaan ollaan. Katotaan youtubesta videoita tai höpötetään tai levitetään kaikki mahdolliset lelut ympäri olohuonetta. Jokaiselle perheelle varmasti löytyy oma kultainen keskitiensä. ❤

    • Valeäiti
      marraskuu 29, 2018

      Toivottavasti löytyy! 🙂

  • Linda
    joulukuu 3, 2018

    Hej!
    Tää on kyllä tärkeä kirjoitus!
    Itse olen elänyt vanhemmuutta vain Ruotsissa ja ruotsalaisen puolison kanssa mutta kylläkin päässyt vertailemaan paljon suomalaiseen vanhemmuuteen ihan jo omankin Suomessa asuvan siskoni kanssa. Hänen kanssa ollaan jo luonteeltaankin kuin yö ja päivä mutta olisin kuitenkin taipuvaisempi ajattelemaan että kulttuuri on astetta rennompi Ruotsissa. Itsekin varmasti osaltani toteutan tätä suomalaista vanhemmuutta villahaalareineni ja ksylitolipastilleineni mutta sitten taas Suomessa tulee fiilis, että sitä on jotenkin hulttio ja pikkuisen liian rento, just kun en koko ajan pese lasten käsiä ja lapsilla ei ole kaulureita ja kypärämyssyjäkään, puhumattakaan tästä itsenäistymäytömyydestä kun 1- ja 3-vuotiaat lapset yleensä nukutetaan vanhempien sängyssä ja sitten vasta kannetaan omiinsa. Hirvikärpäsen lailla minua seuraa ajatus: ”jos tässä kohti annan periksi niin sitten ne ei ikinä..”mutta yritän pitää pintani enkä suorittaa vanhemmuutta. Lapset tarvitsevat rakkautta ja hyväksyntää, vasta sen jälkeen tulee kuri ja kasvatus, rajat on rakkautta ja mitä näitä nyt onkaan!

    • Valeäiti
      joulukuu 3, 2018

      Tosi mielenkiintoista kuulla! Mahtaako tosiaan siellä olla snadisti rennompaa? Toi ”jos nyt annan periksi” on tosi tuttu kaava, moni tuntuu juuri ajattelevan että koko auktoriteetti kuolee jos joustaa. Yleensä lapset voi kuitenkin ohjelmoida uudestaan 😀

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.