Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Pyydä uusi naapuri kahville – saatat pelastaa yksinäisyydeltä

Me muutimme uudelle asuinalueelle noin puolitoista vuotta sitten. Jännitin silloin hiukan Ykkösen ja Kakkosen puolesta, mietin saavatko uusia kavereita.

Pelko oli onneksi turha, sinne ne ovat solahtaneet muiden joukkoon kuin eivät olisi koskaan muualla asuneetkaan! Minä sen sijaan olen huomannut jääneeni pieneen limboon. Samanlaiseen kuin aikanaan Turussa opiskelujen alussa, tai Itävallassa kun muutin sinne vuodeksi. Tilaan, jossa tuttuja naamoja on mutta heille itselleen on olemassa paljon minua tutumpia naamoja. Olen monelle tuttu mutta harvalle kaveri.

Olen kyllä tutustunut mahtaviin ihmisiin ja ainakin yhdestä on tullut hyvinkin läheinen. Mutta vaikkapa päiväkodin ja koulun vanhempien porukoihin en ihan vielä ole päässyt, täysin itseni takia.

Saattaa olla yllättävä juttu, mutta mulla on aika iso kynnys tutustua uusiin ihmisiin. Siihen on kolme syytä.

Ensinnäkin, olen vähän kasvosokea – tai ainakin huono kasvoissa. Kasvosokeus tarkoittaa mulle etten välttämättä muista uusia tuttavuuksia vielä kuudenkaan tapaamisen jälkeen, tai vähintään minun on vaikea yhdistää mistä me tunnemme. Muistan kaikki nimet lukemistani sähköposteista, mutta yksi käsipäivää kerrottu Anna häviää tajunnastani heti kun selkäni käännän. On tosi kiusallista turista tuttavallisesti päiväkodin pihassa ilman minkäänlaista varmuutta siitä olemmeko ennen tavanneet ja kenen lapsen vanhempi tuo olikaan? Syvennä siinä sitten tuttavuutta Anna – tai ehkä Katariinan – kanssa.

Toisekseen, olen vähän ujo. Shocking! Esiinnyn kyllä mielelläni tuntemattomille, mutta tutustuminen uusiin ihmisiin? Iiks. Pelkään lähtökohtaisesti että he eivät tule pitämään minusta. Että he katsovat minua ja ajattelevat että mikä toikin tyyppi on, miksi se meidän porukkaan tunkee.

Kolmanneksi, en aina ehdi – tai jaksa. Vaatii yllättävän paljon energiaa ottaa selvää keitä nämä ihmiset ovat, mitähän he tekevät ja voisinkohan osallistua jotenkin siihen. Pitää virittää hyvä hymy kasvoille, katsoa rohkeasti silmiin ja kaivaa jostain taskusta jokin hyvä small talk:in murunen. Usein on vain helpompi sanoa neutraali “hei” ja katsoa pois.

Nämä ovat minun haasteitani, ja minä olen sentään aika helppo tapaus. Suulas, utelias ja menevä tyyppi jonka voisi kuvitella saavan helposti uusia ystäviä. Olenkin onneksi jo muutaman ehtinyt saamaan! Sen ensimmäisen täältä saadun ystävän kanssa mietiskelimme eräs ilta GT:t kädessämme, että vie noin kolme vuotta sulautua uuteen asuinalueeseen kunnolla.

Ilmeeni kun GT-treffit naapurin kanssa sovittiin. Kuva: Kakkonen.

Kolme vuotta on aika pitkä aika olla uusi tulokas. Mietin että mitenhän tämä menee niillä, joille tutustuminen on vielä minua vaikeampaa – jos joku on minua hiljaisempi, varautuneempi, harkitsevampi?

Uutena tulokkaana sitä jää helposti ulkopuolelle vakiintuneista piireistä. Työpaikan kahvipöytäkeskusteluihin on vaikea osallistua, lenkkiseuraa ei meinaa löytyä tai samanikäisiä lapsia ei näy kadulla juuri oikeaan aikaan. Tästä kirjoitti Juliaihminen jo keväällä ja tunnistin monta fiilistä:

”Kun ihmisillä on paljon ystäviä, niiden sosiaalisiin kuvoihin ei välttämättä mahdu lisää tyyppejä, ja sen aistii.” Juliaihminen / Elämäni yksinäisimmät 5 kuukautta

Vielä vaikeammaksi tilanteen tekee kulttuuri- tai kielimuuri. Vieraaseen maahan muuttaminen voi olla rämäpäisellekin ekstrovertille tiukka paikka – mistä niitä ystäviä oikein voi löytää? Missä nämä ihmiset käyvät iltaisin?

Lapsilla tämä sujuu (joskus) aikuista helpommin. Osutaan saman päiväkodin pihaan, kysytään kuka olet ja sitten leikitään. Tai tapellaan, mutta ainakin tutustutaan.

Entä jos kukaan ei kysy siltä päiväkodin pihaan, yliopiston aulaan tai työpaikan kahviautomaatille tupsahtavalta aikuiselta oletko uusi täällä?

Se melkeinpä riittäisi. Että joku kysyisi kuka olet ja mistä tulet, ohjaisi kevyesti siihen suuntaan sosiaalisia ympyröitä, josta hän voisi löytää laiturin omalle vapaa-ajalleen.

Sitten puolentoista vuoden päästä kun minä olen jo vanhaa kalustoa, ja vilkaisen uusia kasvoja vain nopeasti ihmetellen, yritän muistaa ettei uuden tulokkaan asema ole helppo.

Vaikka joskus tuntuu että oma elämä on jo ihan tarpeeksi täynnä sosiaalista elämää, WhatsApp-ryhmiä ja velvoitteita, olisi ihanaa jos uuden kasvon nähdessään sitä muistaisi esittäytyä, tutustua ja osallistaa. Ihan vaan vaikka kysyä haluaako hän mukaan futisjoukkueen vanhempien keskusteluryhmään tai herranen aika – pyytää vaikka kahville.

Ei siitä välttämättä tarvitse elinikäistä ystävyyttä tulla, mutta se voi avata ison padon toisen elämässä ja mahdollistaa sosiaalisen kanssakäymisen uuden yhteisön sisällä. Eikä kenenkään tarvitse välttämättä olla sen uuden ihmisen luottohenkilö tiiviisti ja loputtomasti, mutta ehkä sitä voisi olla se joka vinkkaa hänelle oikeat FB-ryhmät, vesijumpat tai parhaimmat iltapuistomeiningit.

Niin kuin kävi Juliallekin:

”Olen niin pohjattoman kiitollinen Marialle ja Kassulle siitä, että pääsin heidän siipiensä suojaan.(…) En tiedä, kauanko olisin jaksanut etsiä ystäviä, ellei niitä olisi aika nopeasti tullut vastaan ” Juliaihminen – Elämäni yksinäisimmät 5 kuukautta

Tästä pääset Juliaihmisen tekstiin.

JAA
12 Comments
  • Reettapee
    elokuu 19, 2018

    Tässähän se tulee tiivistetysti, miksi en ole ollut valmis muuttamaan töiden perässä vieraalle paikkakunnalle! Mitä minä siellä tekisin ensimmäiset 3 vuotta muuta kuin töitä ja yrittäisin tsempata itseäni tutustumaan uusiin ihmisiin?

    Uusiin ihmisiin tutustuminen on todellakin rankkaa, vaikka olisi ulospäinsuuntautunut ja sosiaalinen tapaus. Jaan saman pelon kuin sinullakin. Entä jos minusta ei pidetäkään? Entä jos päästän jonkun uuden ihmisen elämääni ja käy niin kuin kymmenen vuotta sitten on käynyt ja jäänkin ulkopuolelle?

    Haastavalle tuntuu myös se vaihe, kun pitäisi uskaltautua hyvän päivän tutuille ruveta ehdottamaan myös muuta tekemistä, jotta voisi ystävystyä. Siinä sitä onkin sietämistä, kun kelluu sellaisessa tuttavuuden ja kaveruuden välimaastossa eikä oikein tiedä, mitä olisi sopivaa ehdottaa.

    • Valeäiti
      elokuu 26, 2018

      Sepä. Ei ole helppoa olla se yhteisön yksinäinen. Voisin kuvitella että etenkin yksinasujana olisi aika kurjaa muuttaa ihan uudelle alueelle ja miettiä että ketä kehtaan pyytää kahville.

      Sellainen vielä, mitä ei melkein kehtaa sanoa ääneen mutta sanon silti – sitä saattaa myös itse ottaa aika ison riskin kun pyytää ”ihan ketä vaan” johonkin kahville tuttavien toivossa. Entä jos sen tyypin kanssa ei sitten itse viihdykään? onko sen jälkeen ”Jumissa” sen kanssa? Ei ole helppoa!

  • pilami
    elokuu 20, 2018

    Olen muuttanut aikuisiällä varmaan kymmenen kertaa ja se on just noin! Sillä tavalla olen ulospäinsuuntautunut ja muutosmyönteinen että lähtökohtaisesti ajattelen että sieltä uudelta paikkakunnalta voikin löytyä jotain ihan superihania uusia ystäviä. Näin on muuten käynytkin mutta ei aina. Ennen lapsia asuin vuoden itselleni vieraassa kaupungissa ja kävin toisessa kaupungissa töissä. En tutustunut keneenkään! Tarina on tosi. Viihdyin kyllä silti. Olen itseksenikin viihtyvää tyyppiä. Ja oli mulla myös mies mukana. Sittemmin lapset ja koira ovat edesauttaneet sitä että naapurusto tulee tutuksi. Mutta teen tietoisesti myös töitä tutustuakseni. Kättelen uusia naapureita yövaatteissa ja saappaissa kun pissatan koiraa matkalla postilaatikolle, menen mukaan päiväkotien ja koulujen vanhempainyhdistyksiin vaikka en muuten siitä niin diggaa, tutustun lasten kavereiden vanhempiin jne. Mutta jos jonkun vinkin voi antaa niin keskellä talvea ei kannata muuttaa, silloin ei tutustu keneenkään: on pimeää, kukaan ei ole pihalla etkä tunnista kasvoja enää jälkikäteen kun et niitä alunperinkään oikein sieltä pipon alta pimeydessä nähnyt. Kesällä kaikki on toisin! Toki harrastan myös uusien tuttujen meille kotiin kutsumista jne. Koirallisten kanssa voi aina lähteä yhdessä iltalenkille. En tiedä tosta kolmesta vuodesta mutta itselleni kotiutuminen vaatii yli vuoden. Kun alkaa vuodenkierto toista kertaa on jo muistoja siltä edelliseltä kierrokselta. 🙂 Eihän tämä aina helppoa ole mutta itselleni ei olisi vaihtoehto jäädä jonnekin vain siksi ettei uskalla niiden ihmisten menettämisen pelossa muuttaa. Nyt ajateltiin ihan jo lastenkin takia pysyä paikoillaan ainakin seuraavat 20 vuotta!

    • Valeäiti
      elokuu 26, 2018

      Me ajateltiin ihan jo asuntolainankin takia pysyä täällä se 30 vuotta 😀 😀

      Hyvä vinkki toi vuodenaika, talvi on aika vaikea aika kehenkään tutustua.

  • Katja - Tässä ja Nyt
    elokuu 20, 2018

    Minä olen kovasti tätä pohtinut, siis sitä että jospa muuttaisinkin isompaan kaupunkiin niin kuinka kestäisin sen uudelleen tutustumisten vaiheen, jännityksen ja pelon ettei ne tykkää 😀 Mutta nyt ollessani uudessa elämäntilanteessa huomaan, että ympärille on yhtäkkiä solahtanut uusia ihmisiä, ilman sen kummempia ”aikomuksia” tutustua. Ja tänään autolla ajellessa pohdin, että niinhän siinä pikku hiljaa kävisi muuallakin, luultavasti. Osaanhan kuitenkin puhua ihmisten kanssa ja innostunkin suht helposti uusista ihmisistä – että ehkäpä se kävisi aika luonnostaan. <3

    • Valeäiti
      elokuu 26, 2018

      Se on totta että pikkuhiljaa se lopulta kuitenkin korjaantuu. Voi melkein luottaa siihen että kyllä vielä joskus on se tilanne että tulisi kamala ikävä ihmisiä jos täältä pois muuttaisi 🙂 Se on vaan aika pitkä tie joskus!

  • Joksu
    elokuu 20, 2018

    Me, kaksi suht ujoa ja hitaasti lämpiävää, asuimme 4,5 vuotta Helsingissä ja saimme tutustuttua paremmin yhteen naapuriin ja muutamaan työkaveriin. Yksinäisiä olimme ja totesimmekin sitten, että muutetaan takaisin Turkuun heti, kun se on mahdollista. Täällä on suku ja kavereita ja sitä myöten edes ajatus lapsista tuli mahdolliseksi. Työkavereita tapaan kyllä vieläkin.
    Ulkopuoliseksi tunnen itseni edelleen, kun pitäisi yrittää soluttautua suomenruotsalaiseen yhteisöön päiväkodissa. Kaikki muut tuntuvat tuntevan toisensa jo entuudestaan, paitsi meistä ei kumpikaan (edes se kaksikielinen puolisko, koska muualta kotoisin) tunne ketään.

    • Valeäiti
      elokuu 26, 2018

      Voi vitsi on kyllä harmi että pitää muuttaa sen takia ettei tutustu :/ Helsinki on kuitenkin sillä tavalla sitten jo iso paikka, että keskustassa voi kyllä päätyä aika yksinäiseksikin.

  • Pire
    elokuu 22, 2018

    Ihan tuttuja tuntemuksia! Vuoden verran asuttu uudella alueella ja olis kova hinku tutustua muihin lapsiperheisiin, jotta a) esikoinen löytäis läheltä leikkikaverin ja b) itselle mahd. Myös kahviseuraa/uusia ystäviä. Huomaan kyllä, että lasten myötä olen laiskistunut Sos.suhteiden luomisessa. Töissä ei jaksa nähdä niin suurta vaivaa syvällisemmin tutustua, koska tiedät että et sinä niitä työkavereita ehdi kumminkaan koskaan töiden ulkopuolella nähdä. Sama harrastuksissa. Vaikka nautin kyllä äärettömästi uusista kavereista/tuttavista. Ja just tuo, että missä vaiheessa kehtaat ehdottaa toiselle sitä kahville lähtöä tai leikkipuisto treffejä. Itselle tuo ” askel eteenpäin” , on tosi iso kynnys.

    • Valeäiti
      elokuu 26, 2018

      Joo siis aivan hirveää se ”ekan treffin kysyminen!” Muistan kun kysyin 8v sitten perhevalmennustuttavalta yhden lenkin päätteeksi varovaisesti että oletko sä muuten Facebookissa. Tunsin siinä kadun nurkalla itseni aivan treffien pyytäjäksi ja pelkäsin hirveästi mitä se vastaa.

      ..ja nyt ollaan hyviä ystäviä 🙂

  • Äippävaan
    elokuu 22, 2018

    Mä oon asunut kohta 10 vuotta itselle ennestään tuntemattomalla paikkakunnalla. Ja joo tutustuminen oli…hankalaa. Kun kaikki ei oo enää opiskelijoita, ei ollut vielä lapsia, työkaverit ihania mutta eri elämäntilanteissa. Mutta nyt! Muutettiin ihanaan rivariyhteisöön, leikkipaikalla on yleensä aina seuraa lapsille ja aikuisille, joka päivä vaihdetaan aikuisten kesken kuulumisia, seuraa voi kysyä lenkille tai terassille, välillä pyöritään kenenkin pihassa tai kotona lasten perässä. Tää paikka ja porukka on kultaakin kalliimpi varsinkin kun omat tukiverkot on toisella puolella Suomea. Oon äärettömän kiitollinen, että oon osa tätä kaikkea. Ihan paras paikka pikkulapsiarkeen. Ehkä rivarialueella helpompi tutustua, kun yhteistä pihaa missä voi ”neutraalisti” tutustua ja hengailla.

    • Valeäiti
      elokuu 26, 2018

      Se voi hyvin olla että erilaiset asumismuodot vaikuttaa! Mekin asuttiin Töölössä 1,5v ilman että nähtiin oikeastaan yhtäkään naapuria. Tutustu siinä sitten 😀