Julia muisteli viisi vuotta sitten alkanutta koronakurimusta ja se herätti mussa yllättävän paljon tunteita. 16.03.2020 on piirtynyt mun muistoihin mustana.
Itse pandemia-aika kohteli meitä paremmin kuin monia muita: meillä säilyi työt (pääosin, ekalla viikolla suli 6000€ projekteja yhden päivän aikana), ihmissuhteet, terveys ja mielen resilienssi. Oli iso talo, jossa piilotella maailmalta, perusterveet lähimmäiset ja luonto heti oman oven takana.
Oli pari todella helppoa kierrosta itse tautia, tosin toinen ajoittui tylsästi Nelosen syntymän lähelle ja synnytin lapsen juuri karanteenista selviyttäni (ja sitä kovin pelättyäni).
Isoin vaikutus muhun oli lockdown-aika, joka alkoi silloin 16.3. pidetyllä dramaattisella tiedotustilaisuudella. Sanna Marinin luettelo asioista, jotka vedettiin pois elämästä tuntui loputtomalta, hänen puheensa tauottomalta tulitukselta pahoja asioita.
Tietysti itse lockdown oli meillekin raskasta aikaa. Mulla oli 8kk iltatähti kotona, ja koin, että pitkään odottamani ”viimeinen ihana vavuvavuosi” vietiin multa pois. Lattemammailun sijaan nukutin pientä samalla tylsällä lenkillä päiväunille, joita se ei jaksanut nukkua, samalla, kun yritin auttaa yhtä tokaluokkalaista ja yhtä nelosluokkalaista selviämään koulusta.
Toinen joutui burnoutin partaalle, toinen ei meinannut saada mitään aikaan vaikka kokeiltiin kaikki itse tehdyistä lukujärjestyksistä alkaen. Joidenkin viikkojen jälkeen päätin, etten voi ottaa itselleni vastuuta tämän kaiken sujumisesta ja koulun osuus helpotti.
Oltiin etänä kokkikoulussa, lukupiireissä, jumpparyhmissä ja paristi viineissä. Rajattiin yhä enemmän sosiaalisuutta pois, lapsilta jouduttiin kieltämään melkein kaikki. Tuntui kamalalta (ja nyt absurdilta!) kun kiellettiin jopa ulkoleikit. Kuin kalat akvaariossa katselimme naapureitamme kadulla, emme enää kohdanneet. Arposen Tiina osti meiltä jotain tavaraa ja sitä hakiessa totesi, että tämä oli suurin sosiaalinen kontakti aikoihin. Minulle myös.
Joka päivä kävin isojen kanssa ulkoilemassa sen yhden päiväunen aikana, jolloin Kolmonen yleensä suostui nukkua. Aina oli kiire kotiin; piti ehtiä takaisin ennen kuin Insinööri joutuisi töiden lomassa vahtia vauvaa. Oli saatava jotain ulkoilua muuten loputtomaan päivään, vaikka väkisin (ja sitä se usein oli). Keksittiin geokätköily ja se yhdessä kevätauringon kanssa pelasti paljon.
Tein ihan helvetisti ruokaa ja lauantaiaamuisin suoritin kahden tunnin kauppareissun maski naamalla, kumihanskat kädessä ennen kuin muut ehtivät paikalle. Verkkokauppa-ajat jätin heille, joille kauppa oli isompi riski. Se aamuyhdeksän Prisma-reissu oli usein viikon virkistävin (ja pelottavin) hetki.
Pääosin meillä meni silti tosi hyvin. Oli paljon aikaa yhdessä, Insinööri näki vauvaa paljon enemmän kuin oli ajateltu ja mun työtilanne koheni sekä taloudellisesti että merkityksellisesti; koin tärkeäksi tarjota korona-vapaata sisältöä perheille. Rakensin kasvomaskeja myyvän kaupan appiukolle, tehtiin Satun kanssa yhteinen verkkokurssi, vietin seuraajien kanssa virtuaalivappua ja opin paljon uutta.
Hirveintä oli se yleinen kahtia jakautuminen, eripura ja luottamuksen mureneminen, joista Juliakin puhui. Kyttäily, syyllistys, paniikki, joka purkautui syypäiden etsimiseen.
Huvittavin osoitus ihmisten sekaisin menosta on ehkä se kun eräs vanhempi herra tökkäisi mua reiteen jääsauvallaan lenkkipolulla – ohitin siis hänen mielestään liian läheltä kun sauvalla kerran ylsi, mutta musta piikki reiteen oli kyllä aika raju huomautus ohi juoksevalle ihmiselle.
Kaikista pahinta mulle henkilökohtaisesti oli se, että jouduin ensimmäistä kertaa koskaan kyseenalaistamaan omaa loputonta optimismiani. Ekaa kertaa se petti mut.
Insinööri oli silloin niin kuin hän aina on, kröhöm, realisti ja oli jo viikkoja ennen asioiden auki rullaantumista puhunut pahaenteisesti että kohta se tulee Suomeen, kohta mekin mennään kii, kohta..minä sanoin joka kerta että lopeta toi, hyvin kaikki menee.
Meille käy hyvin.
Halusin uskoa niin ja pistin päätä syvemmälle puskaan.
Kun hallitus sitten piti tiedotustilaisuuden ja kävi ilmi, että nyt se kaikki todella tapahtuu, tipahdin tosi korkealta. Mun oli vaikea olla, vaikea hengittää, vaikea sopeutua. Kävelin metsään ja itkin siellä, tuntui etten selviä. Tämä on liikaa. Kaikenhan piti mennä hyvin!
Silloin tuntui ekaa kertaa, että optimismi oli tyhmää. Se petti minut. Olisi kannattanut manata piruja jo aiemmin, ehkä en olisi niin rajusti murtunut.
Mietin tätä hetkeä yhä.
En enää aina luota optimismiin, joudun kyseenalaistamaan sen. Mietin sitä nyt, hirveitä poliittisia käänteitä seuratessani, kun suojelen mieltäni sanomalla että ”meille käy vielä hyvin”. Mietin, milloin tällä kertaa pitää lopettaa usko ja alkaa varautua. Insinööri on toki jo kotivaran hankkinut, minä katsoin pois. Ahdisti. Meille käy hyvin.
Olen kuitenkin päättänyt, etten halua luopua optimismistani. Ajattelen että se kuitenkin suojaa mua, myös romahdusten aikana. Optimismin ansiosta pystyn näkemään hirveimmässäkin tilanteessa sen kohdan, jossa on jo ihan aidosti realistista sanoa meille käy hyvin, tai nähdä pienen palan jossa jo kävi hyvin.
Mutta se saatanan tiedotustilaisuus. Poikkeusolot. Ne veivät maan jalkojen alta. 16.3. todella nevafoget.
Miltä viisivuotispäivä teistä tuntuu, onko se edes aikaa jota haluatte muistella? Sana on vapaa ja kaikki tunteet sallittuja 💜