Olen oman elämäni aikamatkustaja – aina vähän haikeana

Vaunuissa pötköttelee vauva, ehkä nelikuinen. Vauva makaa pehmeässä kopassa makuupussin sisällä, en tunnista minkä vuoden äitiyspakkausta se on. Vauvalla on yllään sama beige collegehaalari, joka Nelosella oli, huppu päässä. Tunnen, miltä kangas tuntuisi. Vauva seuraa katseellaan äitiään, nuolaisee hiukan, odottaa pääsevänsä syliin.

Olen jo kävellyt ohi kun aivan puskista huomaan, että vauva-äiti-parin näkeminen kouraisi. Tiedän, mitä vauva haluaa ja tiedän, miltä tuntuisi nostaa se tuolta pesänsä lämmöstä, tunnen miten vauvan vielä pehmeät lihakset jännittyisivät sen asettuessa syliini, loksahtaessa päivän kymmenettä kertaa paikalleen kuin oman muottini vastakohtana. Käsivarteni päällä koko pieni paino, pehmeät jalat lonkkani ympärillä, pieni nyrkki jo suussa ruokaa odottaen, ikeniä hinkaten tai ehkä tutkivat sormet korullani leikkien.

Hätkähdän tunteesta ja mietin, mitä se on. Se ei ole kateutta, eikä ainakaan vauvakuumetta. Niin paljon kuin haluaisinkin yhdeksi hetkeksi nostaa yhden lapsistani taas syliin noin, en haluaisi enää yhtä uutta lasta.

Seuraavana aamuna ihailen pientä myttyä meidän sängyssä ja kuulen toisesta huoneesta heleän ”ishi!” -pyynnön ja hetken mietin olisipa näitä vielä enemmän, en koskaan kyllästy näihin ääniin. Sitten joudun jo sanomaan toiselle ihan kohta ja mietin että voi kun näitä on aina enemmän kuin minua, en riitä. En repeä joka suuntaan. En ehdi hukuttaa kaikkia lempeyteen ja lämpöön.

Mulle äitiydessä yksi vahvimpia tunteita on aina ollut kaiken päällekkäisyys ja siitä seuraava riittämättömyys. Kaikki tulee aina kerralla, elämä tulvii yli äyräiden ja on siksi pakahduttavan ihanaa mutta myös voimia vaativaa. Ainakin pienten lasten kanssa, isojen kanssa saa sitten roikkua sen lapsen vetämän köyden perässä ja toivoa, ettei tipahda kokonaan kyydistä.

Nyt kun tiedän, että jokainen päivä vie meitä omalla tavallaan helpompaa elämää kohti, mietin, olenko valmis. Pienin on nyt kaksi ja puoli, se alkaa ihan kohta olla jo iso. Tunnen, että olemme jo viimeisellä kielekkeellä ja jos en ole tarkkana, ovat pikkulapsiajat jo kohta ohi ja sitten heräänkin tyhjästä kodista.

On ihmeellistä tuntea yhtä aikaa niin voimakkaasti sekä sitä, että tämä kaikki vain valuu sormien läpi enkä voi pysäyttää sitä, en tule edes huomaamaan milloin se on mennyt että malttamattomuutta tulevaa kohtaan. Olisipa jo kaikki koulussa, näkisinpä jo mitä heistä tulee. Saisipa taas rakentaa vain omia haaveita, saisipa olla vielä yhden päivän vauvan kanssa.

Jotenkin tämä kahden kierroksen malli tekee sen, että oikeasti tiedän, mistä luovun. Ihan kohta, aivan liian pian, täällä ei ole enää pieniä sormia, jotka häviää omieni sisällä kokonaan, suuta joka on aina jossain ääriasennossa ja sanoo sanoja hassusti. Ja toisaalta; aivan pian on lisää näitä upean viisaita yksilöitä, joiden mieli ja ajatukset aukeaa meille, paljastaen koko tähtikartan, joka sanattoman vauvan sisälle piiloutui.

Olen sanonut tämän ehkä ennenkin, mutta vanhemmuus on kyllä sellainen trippi että huh huh. Se pakottaa pysähtymään jokaiseen hetkeen kerrallaan, koska jos yhtään erehtyy haikailemaan tai haaveilemaan, sen kaiken paino hotkaisee alleen.

Isoin etuoikeus elämässä on saada katsoa lasten kasvavan. Ja minä olen saanut siihen tuplamahdollisuuden. Pienten osalta pystyn aina kuvittelemaan tulevaa, ja toisaalta näen isompien menneitä tapahtuvan uudestaan ihan silmieni edessä. Saan elää kaiken uudestaan, kykenen liikkumaan menneestä tulevaan kuin lahjakas aikamatkaaja.

Ja ehkä kaiken sen ansiosta osaan nykyään nauttia tästä hetkestä, haikailematta tai katumatta mitään.

17 Kommentit

  • E

    Ihanasti kirjoitit. Liikutuin ja samastuin.

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      Voi kiitos! <3

  • Emma

    Meillä on juuri samalla ikäerolla lapset ja kirjoittamasi on niin totta <3

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      <3 <3 <3

  • Katriina

    Kauniisti kirjoitettu! Joskus vauvoja nähdessä ihan fyysisesti muistaa, miltä ne tuntuivat. Jotenkin tässä nelikymppisenä muutenkin havahtuu monen asian hetkellisyyteen tai siihen, että ne eivät kestä ikuisesti eikä sen jälkeen välttämättä ole helpotus ja ihana vapaus, vaan huonoimmassa tapauksessa tyhjyys. Että mitä pitää tehdä, ettei niin käy. Nyt myös olen huomannut, että ei se kouluaika aina olekaan helpotus. Klisee isot lapset ja isot huolet voi pitää paikkaa, ja auttaminen on niin paljon vaikeampaa. On raskasta olla sydän huolta täynnä lähes koko ajan.

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      Tää on niin totta ja tunnistan <3

  • Paula

    Miten ihanasti kirjoitettu. Teksti sai itseni haikeaksi kaiken toteamasi ohella vähän toisenlaisesta syystä. Minulla on yksi alakouluikäinen lapsi. Emme ole missään vaiheessa halunneet enempää, eikä tilanteeseen liity vaikeutta saada lasta. Vaikka yksilapsisen perheen elämä sopii meille mainiosti, on kaikella tietysti myös kääntöpuolensa. Olin ensimmäisen lapsen kanssa epävarma ja vähän sekaisin omien ajatusteni kanssa. Rooli äitinä tuntui omalta ja luontevalta melkoisen hitaan prosessin jälkeen ja tämän vuoksi jollain tavalla menetin lapsen ensimmäiset viikot (vai kuukaudet?). Olen aika varma, että pidin häntä hyvänä ja rakastin jo silloin, mutta en osannut olla rento ja keskittyä kaikkeen ihanuuteen ja seisahtua kauniiden hetkien äärelle. Ajattelin jo silloin, että en osaa olla vauvan äiti, mutta isomman lapsen äidiksi minusta varmaankin on. Vaikka lapseni ja minun suhde on jo vuosia ollut tiivis, lämmin, valtavan rakastava ja jollain kauniilla tasolla välillä symbioottinenkin, ajatustesi äärellä huomasin toivovani, että olisin osannut nauttia enemmän siitä, kun hän oli aivan pieni. Joskus mietin, onko varhainen vuorovaikutus ollut minun puoleltani ”riittävää” ja jos ei, mitä se tarkoittaa lapselle isompana. Ehkä tämä on vain yksi osoitus siitä, että äitinä syyllistyn tästä(kin) asiasta.

    Kiitos vielä, että jaksat ja haluat kirjoittaa blogia! Tällaiset kirjoitukset antaa niin paljon enemmän kuin mihin nopea some voi koskaan yltää.

    • Rapu

      Voi miten ihana kommentti tähän tekstiin. Samaistun vahvasti, vaikka tilanteeni on eri.

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      Hei olen ihan varma, että olet antanut tarpeeksi <3 ja mulla oli samaa ekojen lasten kanssa! vasta näiden viimeisten kanssa olen pystynyt aidosti nauttimaan ensi hetkistä, se liittyy jotenkin elämäntilanteeseen ja stressiin ja muuhun, ajattelen. Etenkin kolmannen kohdalla oli megahelppoa vaan lillua siellä vauvakuplassa kun kaikki oli niin helppoa! Ja isojen lasten vanhemmuus on tosi ihanaa, onneksi tiedän jo senkin niin haikeus ei ole niin mahdoton 🙂

      • Paula

        Lohdullista! <3

        • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

          <3 <3

  • Lillimaaria

    Kiitos täältäkin, samaistun! Täälläkin kaksi koulussa, kaksi vielä pientä. Ja ne kasvaa niin nopeaan. Välillä tuntuu, että oon istunut ikuisesti siinä hiekkalaatikon reunalla eikä loppua näy, välillä pelkään sitä hetkeä, kun ei enää tarvitse siinä olla. Kun neljä pälpättää yhtä aikaa ja päässä surisee, ja samalla mietin, että tästä pitää nyt nauttia, sillä joskus vielä täällä tulee olemaan ihan hiljaista. Mulle on ollut vaikea hyväksyä, ettei (ehkä, varmaan, aika varmasti) meille tule enää vauvoja lisää. Järki sanoo, että ei, sillä tunnistan tuon riittämättömyyden, kun haluaisin jokaiselle antaa aikaa ja syliä ja juttuhetkiä ja tunnit kiitää päivissä eikä todellakaan jokainen kohtaaminen lasten kanssa ole niitä vanhemmuuden tähtihetkiä. Mutta se pehmeä lämmin vauva ja se huumaava rakkauskupla, johon kolmannen ja neljännen kanssa pääsi, kun ei enää stressannut niin paljon. Huh. <3 Meillä pienin on vielä yksivuotias, usein aika sylipalleroinen. Pidän tiukasti näistä päivistä kiinni, ettei mitään menisi ohi.

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      voi että joo, samastun tähän myös itse! Kiitos <3

  • Oravanpyörässä oravaperhe

    • Valeäiti

      ❤️❤️❤️❤️

  • Jennie

    Mulla 3 näitä lapsukaisia, 2 ala-asteen loppupäässä. Nuorin päiväkoti-ikäinen. Just hurmaavassa iässä kun ottaa ekoja irtiottoja äidistä. Niin haikeeta kun tietää että tää on se viimeinen. Kolmas sai ja saa kyllä sylittelyä ja huomiota kun on oikea perheen lemmikki. Tavallaan joka kerta olen odottanut että kohta ne ei tarvi mua enää mut tadaa! tarvii noi ”isotkin” vielä kun kuitee ovat pieniä ♡ että samaistun. Haikeus asuu joka päivässä joka on helpompi kuin edellinen ja kuitenkin. Kasvakaa mutta älkää on mun lempiajatus. Saa kasvaa ja pitää mutta ei liian nopeasti.

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      Joo todella, aivan samat ajatukset <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.