Raskausviikko 39
Niinhän siinä käy, että saamme taudin koko perhe. Minä onneksi aika ekana, heti lapsen vanavedessä. Tiistai-iltana koen hetken sellaisen tunteen kuin olisi allerginen nuha tulossa, kuin aivastuttaisi. Keskiviikkoaamuna olen täysin terve mutta teen kotitestin, jotta uskallan mennä neuvolaan. Negatiivinen, menen.
Pari tuntia myöhemmin on taas aivastusolo ja pari kertaa pärskähdänkin. Menen viralliseen testiin illalla ja yöllä taas valvoessani yllätyn aidosti positiivisesta tuloksestani.
Saan tietää sairastavani koronaa raskausviikoilla 38+4.
Mitä helvettiä tämä nyt sitten tarkoittaa?
Onneksi oireeni ovat aika lievät. Tosin viikon mittaan kun niitä tulee lisää, tajuan taudin alkaneen jo sunnuntaina kun ihmettelin outoa fiilistä silmissäni ja testailin verenpainettakin sen takia. Tuntui että oli vaikea tarkentaa, silmät heitti, niissä tuntui painetta ja elohiirikin vaivasi. Nyt koronan päivänä 6 tämä on edelleen yksi suurimmista oireistani.
Myös kummallinen unettomuus alkoi siinä sunnuntain, maanantain aikana vaivata. Tämäkin vahvistui taudin mukana. Samoin kuin päänsärky, outo väsymys ja yleishuono vointi. Yskää ei hirveästi ollut, nuhaakaan. Ääni on nuhainen ja korvat aivan lukossa. Pahin oire on aivojen humina, huimaus ja ”outo olo” joka antaa koko ajan sellaisen vainoharhaisen onkohan kaikki kunnossa -fiiliksen.
Pahinta on se mun ikioma päänsärky jonka saan aina kun vähänkin sairastan; migreenin tyyppinen lihasperäinen kipu joka ei muulla kuin buranalla taltu ja sitähän en nyt saa syödä.
Ei, vaan pahinta on sittenkin tämä henkinen puoli. Mitä tämä kaikki tarkoittaa?
No, ilmeisesti se tarkoittaa sitä että jos synnytys käynnistyy aikaisemmin kuin 10vrk oireiden alkamisesta, minut pidetään eristyksessä synnytyksen aikana. Se tarkoittaa eri alueilla eri asioita, mutta on syytä varautua siihen että se tarkoittaa ilokaasun sekä ammeen käytön kieltoa.
Sitten on kaikenlaista verenohennuslääkkeen mahdollisuutta, joka vaikuttaa pahimmillaan epiduraalin saantiin. Epävarmaa tietoa sieltä, varmaa täältä, ihan toisenlaista muualta ja ei mitään itse asiassa keneltäkään minulle päin. Kaiken tiedon saan vain itse neuvolasta kyselemällä, positiivisen tuloksen jälkeen ei ole vielä kukaan ”virallinen taho” ollut minuun yhteydessä.
Vaikeinta on hyväksyä se että Insinöörin mukaan tulo synnytykseen on samanlaisesta kymmenen päivän karenssista kiinni – myös hän sairastuu viikon aikana. Alan valmistautua henkisesti siihen ettei hän pääse mukaan ja hoidan linjoille muutaman hetidoulan jos joudun menemään synnyttämään yksin.
Sekä henkinen että fyysinen olo vaihtelee päivän ja viikon aikana hurjasti. Yhdessä hetkessä tanssin tyytyväisenä lasten kanssa, toisena on vain yleiskurja olo ja mietin kaikkia pahimpia skenaarioita.
Lapset riitelee viikon non stop yhdessäolon jälkeen ihan epänormaalin paljon. Kaksi päivää sairastanut Kolmonen on ihana kaikkia ilahduttava ilopilleri, mutta sitä pitäisi jaksaa hoitaakin. Ruokaa on onneksi jo kaapit täynnä, wolttaan meille mehua ja karkkia lisäksi. Katsomme ihan liikaa telkkaria, lapset lanittaa tuntikaupalla samaan aikaan sairastuneen serkkunsa kanssa. Ruutuajat on loputtomat kaiken ikäisillä.
Joka paikassa on sotkua, epämääräisiä naksupusseja ja poikkeuksellisia sänkyjärjestelyjä. Avattuja lääkepakkauksia ja huoneesta toiseen seilaava kuumemittari. Lapsille se on kellottanut hieman alle 39 ja kurkut on ollu tosi kipeitä, muuten he on aika ok.
Itken joka päivä. Milloin kovaa päänsärkyä, milloin huolia. Tuntuu välillä mahdottomalta uskoa että kaikki vielä järjestyy vaikka tiedän sisimmässäni että sehän menee just niin. Kun viikon lopussa mittariin tärähtää 39+0 mietin että toisaalta olisi kiva vain synnyttää nyt. Loppuisi tämäkin epävarmuus.
Välillä olen ihan zen. Että näin tämä nyt on, ei auta, ei voi mitään, ei kannata murehtia. Päivä ja tilanne kerrallaan! Hetkeä myöhemmin itken taas.
Laskujeni mukaan parhaat mahdollisuudet meillä on ns. normaaliin synnytykseen (ilman eristyksiä ja poikkeusjärjestelyjä) jos vauva syntyy vasta muutama päivä lasketun ajan jälkeen. Mutta kun seison suihkussa tuntuu siltä että vedet menee kohta. Kun kävelen korttelin ympäri vauva tuntuu tulevan ulos. Supistaa joka ilta, kipeästi ja selvästi, herään niihin myös öisin. On vaikea uskoa että vauva jaksaisi odottaa.
Mutta ehkä hän jaksaa. Ehkä minä pärjään. Ehkä kaikki vielä ratkeaa. Ehkä ihan kohta hän on sylissäni, perhe terve ja kevätaurinko paistaa.
Me pystymme tähän.