Olen aina (ennen) ollut hullu lukutoukka, avauduin siitä jo tammikuussa laajemmin haasteen myötä. Nyt en todellakaan enää ole, keskittymiskykyni on kuihtunut keskimäärin tviitin kokoiseksi. Vaikka tuon aikaisemmin kirjoittamani teksti meinasi saada mut taas innostumaan, mitään muutosta ei tapahtunut. Kuvissa näkyvät kirjat on edelleen lukematta samalla pöydällä.
Tänään sain kuitenkin pitkästä pitkästä aikaa oikein vanhan kunnon lukuflown päälle. Insinööri lähti lasten kanssa metsäretkelle yön yli (siitä ihan varmasti lisää myöhemmin, jahka sieltä hengissä palaavat), joten meikä nappasi kirjan ja pyyhkeen kassiin, heitin Spotifyn korviin ja istahdin puiston ensimmäiseen tuulettoman tuntuiseen ruohikkoon. Kotoa olin ottanut mukaan sen Leena Lehtolaisen kirjan ”Jonakin onnellisena päivänä”, jonka jouduin lopettamaan joululomalla kesken. Kirjassa kuvattiin aika karua lapsuutta, enkä jaksanut kovin montaa kertaa lukea kuvauksia lasten pahoinpitelystä.
Nyt ajattelin, että ehkä mä kestän. Eihän se ole kuin kirja. Kävikin tuuri! Kirjassa oli selkeästi seesteisempi vaihe ja niin vain surautin Marjukan tarinan mukana pari tuntia putkeen. Ihan niin kuin hyvinä vanhoina aikoina. Ihan mieletön tunne kaiken kaikkiaan. Istua paikallaan ketään näkemättä ja kuulematta, uppoutua tarinaan ja vaihtaa vain välillä asentoa selän vihlaistessa rumasti. Vetelin minipussin Hyvää makumaasta ja aina välillä havahduin iloitsemaan tästä uudesti löytyneestä vanhasta lukutaidostani, josko sen saisi takaisin elämään?
Sitten kirjassa tapettiin vauva. Noin vaan, yhtäkkiä, puolikkaan sivun aikana.
Heitin kirjan kirjaimellisesti pois käsistäni, suoraan kalliota vasten. Revin kuulokkeet pois korvilta ja yritin tasata sykettä. Teki mieli oksentaa, koko karkkipussi kerralla pois. Paluu todellisuuteen ei millään meinannut tapahtua. Elin edelleen siellä perkeleen Outokummussa, ahdistavassa tarinassa ja sen lohduttomassa käänteessä. Toistelin mielessäni että se on vain tarina, eikä niistä vauvoista ollut edes mitään hahmoja vielä tullut. Yritin tunnustella jalkojen pohjassa ruohoa ja tuulta käsivarsilla. Ei apua. Vasta tämän tekstin naputtaminen tuntuu palauttavan mielen kirjain kerrallaan takaisin todellisuuteen.
Kirjallisuuden paras ja pahin puoli on se, miten lähelle siinä pääsee toisten elämää. Se opettaa empatiaa. Mitä hyötyä on oppia se, miltä tuntuu kun oma lapsi tapetaan? Mun empatiakyky on muutenkin lasten myötä aivan turhan kärkäs, se laittaa minunkin sääreni kihelmöimään kun lapsi kaatuu, se saa ihan sekaisin surusta kun Facebookissa kerrotaan tuntemattoman kuusivuotiaan kiusaamisesta leikkipuistossa. Se ei kestä vauvantappoja.
Että kiitti vitusti Leena Lehtolainen. Siinä meni sekin lukuilo.