Enää vähän yli kaksi tuntia, ja kaappaan syliin. Pussaan poskea, silitän taas hurjasti kasvanutta tukkaa ja kuuntelen (toivottavasti) iloista pulpusta. En millään malttaisi odottaa, lentäisiköhän tämä kone suoraan Mukkilaan jos oikein kiltisti kysyisin?
Paitsi.
Paitsi että kellohan on jo sitten iltapuuro. Eli hetikohta pyjama- ja hammastaistelu. Iltaväsymys ja pieni ikävän kiukkupurkaus. Äh, en millään jaksaisi. Voisiko tämä vapaus sittenkin vielä jatkua, vaikka vain tämän yön?
Aina se on tämä sama kaava. Hetki ennen hoitoonjättöä vähän ahdistaa: pärjäähän ne, mutta kuinkahan kova ikävä itse kullekin tulee? Nouseekohan tolla vielä kuumekin vai oliko ne yskät jo tässä? Haikeat heipat ja pusut, ovi kiinni ja välitön vapauden huuma: we are free! Mitä tekisi ensin? Karkkia, telkkaria, S…saunaa, salia? Ihan eka kiroilen vähän, perkele, kerrankin kun voi.
Vapauden huuma hälvenee jossain vaiheessa, ja tilalle astuu ihana huolettomuus. Ei oikein muistakaan, että oli joskus vastuussa kahdesta muusta ihmisestä. Nyt syödään kun huvittaa, juodaan vähän liikaa, tanssitaan ilman kenkiä ja mennään nukkumaan vasta kun ei enää jaksa huutoräpätä Meritähteä. Koska huomenna ei tarvitse herätä.
Silti jokainen saman ikäinen lapsi saa aikaan järkyttävän kaipauksen ja aina on pakko selvittää, onkohan tuo tyttö ihan samanikäinen. Yksittäiset kiukkuitkut kantautuu korviin toisista huoneista, ja pistävät miettimään kiukkuillaanko Mummillekin juuri tällä hetkellä jostain, vaikka siitä hampaiden pesusta.
Lopulta koittaa tämä hetki. Onnellisen väsyneenä kaikesta ihanasta odottaa jo tuskaisen paljon niitä vielä ihanampia. Mutta samalla ahdistaa vähän taas sen vastuurinkan päälle vetäminen. Tuntuu, että siellä Mukkilan ovella pitää ehkä vielä henkäistä yhden ylimääräisen kerran, valmistautua taas siihen että jonkun muun tarpeet ja asiat tulevat ensisijaiseksi. En millään jaksaisi. Edessä on vähän sellainen kesälomien jälkeen töihin -tilanne; se alkuun ihan kamala vapaudenmenetys, joka lounaaseen mennessä on taas ihan fine.
Voi elämä sentään taas tätäkin pohdintaa ja kirjoitusta. Äitiys, sinä senkin ylidramaattinen tunteiden vuoristorata. Pitääkö kaikesta tehdä aina näin…merkittävää?