Eihän siihen menisi kuin vartti, kuulen jonkun äänen sanovan päässäni. Ton kukan latvominen, varmaan vaan kaksi minuuttia jahka ryhtyisi. Noi paperit tuosta, varmasti alle vartti ja olisi lajiteltu kierrätettävään, hoidettavaan ja tuhottavaan.
Nuo turhat purkit keittiön kaapissa, ei tarvitse edes päättää mitään! Sen kuin veisi ne kellariin muiden lahjoitettavien joukkoon, varmaan minuutti!
Siellä kellarissa pitäisi tosin vähän raivata ensin, ei enää mahdu siihen rytöläjään mitään. Vartti, vai olisiko viisi varttia? Parempi jättää tekemättä.
Jätän päivittäin useita ellen kymmeniä juttuja tekemättä, vaikka ne tuntuvat naurettavan pieniltä hommilta. Niin pieniä että siinä ajassa kun niitä tuskailee, ne olisi jo melkein tehty.
Mutta kun niitä hommia on sata. Jos jokaisen tekee, menee päivä tai kaksi ja taas on muutama kuutio pyykkiä ilmaantunut siinä välissä. Perhe-elämä on täynnä pieniä hommia ja aikaa voisikin mitata oikeastaan varteissa.
Lapsen vaatteiden vaihto: Yksi vartti (työaikaa 3min, kasvatusaikaa 12)
Tavaroiden pakkaaminen yökylään: Yksi vartti jos saa yksin tehdä, kahdeksan jos lapset osallistuu.
Lapsen syöttäminen: Yksi tai viisi varttia päivästä ja tähden asennosta riippuen.
Ruokailun siivoaminen: Yksi vartti.
Seuraavan aterian valmistelu: parempi olla vain yksi aktiivinen vartti, muuten on tuho tai kipu läsnä lapsilla.
Joskus on tosi turhauttavaa kun näkee ympärillään näennäisesti tosi helposti hoidettavia hommia, joita ei kuitenkaan viikkojenkaan jälkeen saa tehtyä. Lapsiperheen suurimpia zen-hetkiä onkin ne, kun saa tehtäväkseen jonkun asian joka kestää tunnin, jonka voi tehdä kerralla alusta loppuun ja johon lapset ei voi osallistua.
Nurmikon leikkuu, jes pliis! Kaupassa käynti yksin? Milloin vain!
Tuntuu että jos mitään haluaa saada tehdyksi, sille pitää pyytää lupa. Omin päin jos alkaa tekemään, saa pian huomata että joku kriisi(™) keskeyttää työn ja sitten taas huutaa puolisolle että voitko nyt auttaa kun minä tässä yritän tätä, johon puoliso vastaa että en minä nyt kerkeä kun yritän tätä ja kummaltakin jää hommat kesken.
Jos ei sovita erikseen että minä teen nyt Tämän Ison Projektin, hautaudumme kummatkin puolison kanssa niihin pieniin töihin. Metatyöt ovat yksi iso piru mutta niin ovat nämä mikrotyötkin, ikuisuusprojektit!
Liian pienet vaatteet kaapista pois. Kartongit kierrätykseen. Yökylävieraan lakanoiden pesu, edellisten viikkaaminen pois. Ketsuppitahra verhoista. Barbin auton oven liimaaminen takaisin paikalleen. Repsottavan suihkuverhon fiksaaminen.
Ei ne ole kuin muutaman minuutin hommia. Mutta ne tuntuvat ilkkuvan minulle arkiaskareiden säätiedotuksena: arvioitu työaika seitsemän minuuttia, tunuu kuin viisi tuntia.
Tai viisi viikkoa, huomauttaisivat Espanjan reissun jäljiltä purkamattomat laatikot. Voisin kertoa niillekin laatikoille että asiakaspalvelussa on nyt ruuhkaa, olette seuraavana jonossa. Uskovat jos haluavat.
1-15 minuutin hommia on niin paljon päivässä että oikeasti ne pitäisi kasata yhteen ja hujauttaa yhtenä askarepiñatana kerralla hoidetuksi.
Mutta sitten siihen jo tarvitaan lastenvahti (puoliso tai joku muu) ja jos minä lapsenvahdin jostain hommaan niin kyllä sen aikana teen todellakin mieluummin teen jotain mitä haluan, enkä lajittele kirpparikamoja tai etsi LOL-nuken osia. Ne hetket kun on tunti johonkin aikaa, käytän mieluummin urheiluun tai nukkumiseen kuin mikrotöihin – niitä saa lopun elämää tehdä.
Viikonloppuisinkin voisi toki tehdä vuorovedoin näitä hommia mutta jotenkin kummasti päädymme yleensä mieluummin lähtemään kaaosta pakoon ulos jonnekin koko perhe.
Ei tämä siis mahdotonta ole, aina jostakin voisi sen vartin puristaa, mutta jotenkin sitä päätyy tekemään jatkuvaa priorisointia ja vaihtokauppaa oman ajankäyttönsä kanssa.
Ja jos aina puristaisi sen vartin näille, ei muuta elämässään tekisikään.
Ajastani kilpailee arjen väistämätön pyöritys (siis miten monta kertaa nämä lapset pitää oikein päivässä ruokkia?!?), työt, lasten kanssa leikkiminen, puoliso ja oma aika. Urheilu ja nukkuminen myös, ehkä joskus ihan vain lööbailu.
Millekään ylimääräisillä ikuisuusprojekteille ei ole mahdollisuuksia kun jostain sitten kuitenkin pelmahtaa joku uusi projekti pyytämättä ja yllättäen: puuttuva välikausitakki, tuhat hamahelmeä lattialla tai pissavahinko joka on pakko hoitaa heti.
Kyllä minä ymmärrän mistä tämä kaikki johtuu (neljä syytä tulee mieleen, lol) ja välillä osaan ajatella että tämä nyt on näin.
Silti sitä aina vähän tuskastelee niitä keskeneräisiä projekteja ja miettii, onkohan kelläkään muulla tälläistä. Ainakin kun lukee somesta kuinka joku muu sai “vihdoin lastenhuoneenkin sisustettua loppuun” – ja he ovat muuttaneet kotiinsa viikko sitten.
Välitön alemmuudentunne: miten ne nyt jo ton teki, ihan kuin vain sormia napsauttamalla? Tap here for kaikki valmista ja kesäkukatkin istutettu.
Haluaisin normalisoida sitä että useimmille meistä näiden projektien “vihdoin” -hetki tarkoittaa vuosia, ei päiviä. Ja jos toisen saakin tehtyä, on sen hinnalla jotain muuta jäänyt tekemättä (hello puhtaiden pyykkien vuori).
Että jos olet itse miettinyt että jääkö nämä asiat kellään muulla vuosiksi roikkumaan, niin nyt tiedät että meillä ainakin todellakin jää. Sanojeni vakuudeksi paljastan vielä tämän:
Autotallimme syvyyksissä on yksi hyllykkö, jossa on kuusi koria. Sen ainoa käyttötarkoitus on säilöä muutamia tavaroita ylimmässä korissa, muut ovat tyhjänä. Nyt mietit ehkä mitä niin tärkeää siellä ylimmässä korissa oikein on, että koko neliömetri pitää tälle hyllykölle varata?
Noh. Siellä on puolikkaita avaimenperiä, yksi hanska lasten työhanskasetistä, paristoja (ehkä uusia, ehkä käytettyjä), heijastimia ja kasa epämääräisiä avaimia ja muutama irtonainen paperi. Toisin sanoen viimeisen muuttolaatikot pohjat jäänteenä siitä kun muutimme taloon – viisi vuotta sitten.
Vaikka ei se kyllä olisi kuin vartin homma käydä se läpi ja tyhjentää koko hyllykkö.