Mitä harrastuksia alakouluikäiselle ja tarvitaanko niitä ollenkaan?

Kakkosen futistreenit alkavat taas, pitkän Korona-tauon jälkeen. Mulla on ristiriitaiset fiilikset. On aivan mahtavaa että tyyppi pääsee taas purkamaan energiaa vähän muuhunkin kuin meihin, näkee kavereitaan ja löytää takaisin uinahtaneen innostuksen.

Samaan aikaan en haluaisi luopua tästä täysin aikatauluttomasta arjesta ja kurkkuani kuristaa vähän kun mietin arkea ennen Koronaa.

Miten tähän arkeen enää mahtuu harrastukset?

Vaikka me emme harrasta paljon, eikä perheessä ole ”vakavia” harrastuksia kenellekään, olemme silti onnistuneet luomaan arjen jossa lähdetään kolmena arkipäivänä viidestä kiireellä treeneihin vielä koulujen ja töiden jälkeen, ja kahtena päivänä treenejä olisi päällekkäinkin, yhdellä tai kahdella lapsella.

Arkisin ollaan kroonisesti joka paikasta myöhässä ja kiukutellaan niitä futissukkia ja huonoja eväitä, keskustellaan siitä miten kotiin päästään treenien jälkeen ja mietitään että miksi ihmeessä ei taaskaan ole mitään ruokaa valmiina. Todella raskasta ja stressaavaa, mutta toisaalta asia jonka unohdan joka kerta kun haen lapsen treeneistä. Treenin jälkeinen koululainen on paras:  punaposkinen, iloinen ja mieleltään levollinen.

Joka treenin jälkeen mietin että onpa hyvä että lähdettiin ja valmistelen jo seuraavan päivän pakkauslistaa mielessäni.heureka alekoodi

Onko lasten pakko harrastaa?

Meillä on ollut alusta asti selvää ettei harrastukset ole mikään pakko (eivätkä toisaalta etuoikeus tai oletus). Muistan kuinka tarhakaverit alkoivat kolme-, neljävuotiaina harrastamaan jotain koska nää pitää kato aloittaa nuorena ja meillä ei vieläkään oltu edes ajateltu koko asiaa. Siitä pitääkö todella aloittaa hyvin nuorena on montaa ristiriitaista näkemystä ja uskon että elimme tuohon aikaan oudossa paikallisessa kuplassa, jossa tavoitteellisuus ja suorittava elämäntapa korostuivat.

Minä olen edelleen sitä mieltä ettei mitään pidä aloittaa vielä niin nuorena ja että tarhassa ja tavallisessa arjessa riittää kyllä harrastusta (näin puhutaan myös tässä artikkelissa), mutta toisille lapsille se toki sopii hirveän hyvin. Harrastuksia siis todellakin saa olla, mutta paineita ei tarvitse minusta siitä ottaa jos oma lapsi ei vielä ennen alakoulua harrasta mitään. Tai koskaan koko elämässään, mutta se on jo toisen jutun aihe se.

Omat lapsemme ovat mallia ”saanko lukea tänään koko päivän”, eikä meillä ole koskaan ollut sellaista pakollista puistoilurumbaa jota paukkuvat energiat saisivat aikaan. Lapset eivät itse juurikaan harrastuksia ole kaivannut, joten on helppo olla sitä mieltä ettei harrastuksia välttämättä tarvita.

Olen toki nähnyt myös niitä perheitä joissa harrastukset ovat aivan ehdoton juttu, ihan lapsen itsensä toiveesta ja eduksi. Silloinhan se on mitä mahtavinta! Jos kaikki haluavat sen harrastuksen perheen elämään – ja siihen on taloudellisesti mahdollisuus, mikä ei ole lainkaan selvää ainakaan PK-seudulla – niin antakaa palaa!Redi Gymi

Mitä lasten harrastukset maksaa ja kannattaako se?

Meillä on onneksi nyt aika kepeä harrastussetti kustannusten suhteen; ei ole lätkää tai ratsastusta. Harrastuksissa oli ennen Koronaa Kakkoselle futis (n.400€/v), brasilialainen jiujitsu (n. 300€/v) ja Ykköselle kokkikerho (50€/v). Näitä ennen olemme käyneet läpi sirkuskoulut, tanssit, toiset futikset, muskarit, uimakoulut, koripallot ja gymit. Panostaneet aina sen pari sataa per lapsi todetaksemme ettei tämäkään innostanut ja lopettaneet tyytyväisinä.

Harrastukset ovat kalliita ja aikaa vieviä, ja vaativat ajoittain tylsää maanittelua ja patistelua. Marraskuisessa räntäsateessa ei ole helppo lähteä ulos futikseen. Mutta kääntöpuolella harrastukset voivat antaa aivan hirveän paljon lapselle, koko perheellekin. Erityisesti vähän isompien lasten harrastaminen on avannut silmäni ihan uusille mahdollisuuksille.

Harrastus voi olla ensimmäinen paikka josta lapsi saa kavereita jotka eivät kiusaa ja harrastuksen tuoma uusi porukka voi olla juuri se erottava tekijä joka kertoo lapselle että hän voi saada myös kivoja kavereita. Toiset vanhemmat kentän laidalla voivat olla se puuttuva linkki uuden asuinalueen ja sinne juuri muuttaneen perheen välillä.

Joskus taas harrastuksen vetäjä tai valmentaja voi olla sellainen aikuinen, joka ensi kertaa haastaa lapsen positiivisella tavalla ja kannustaa yrittämään enemmän. Valmentaja voi pyytää lapselta suorituksia, joista sen äiti meinasi jo sanoa ääneen että ei se varmaan tota osaa.

Urheilullinen harrastus voi olla se paikka jossa lapsi oppii kuinka mahtava, ainutlaatuinen, tärkeä ja kykenevä hänen kehonsa on. Se voi olla polttoaine parempaan itsetuntoon, kohentuneeseen vointiin ja jopa keskittymiseen koulussa. Taideaineet taas voivat olla se liekki, joka lapsen sisällä paloi mutta kukaan ei sitä tajunnut silloin kun se päällysti tuolin talouspaperilla.

Harrastaminen voi myös kasvattaa: Huithapeleinkin lapsi saattaa yllättää vastuullisuudessaan kun alkaa ensin muistaa treenipäivän, sitten kellonajat ja lopulta jo valittaa vanhemmilleen että muistakaa nyt pliis ne mun eväät tänään.

Itse saatan olla äiti lapselle, joka elämänsä ensimmäistä kertaa sieti kunnolla turhautumista ja epäonnistumista ja muuttui painisalilla kapinoivasta esiteinistä yhtäkkiä luonnonlahjakkaaksi treenaajaksi. Sen kokemisesta maksan mielelläni.

Kuinka saataisiin kaikki halukkaat lapset harrastamaan?

Päädyn aina siihen, että harrastukset omien voimien rajoissa ovat tosi jees ja haluaisin kaikkien pääsevän harrastamaan!

Haluaisin että jokaisella lapsella olisi mahdollisuus halutessaan harrastaa laajasti, monipuolisesti ja matalalla kynnyksellä. Kokeilla montaa asiaa ja löytää se oma juttu. Harrastaminen tapahtuisi mieluiten pitkien iltapäivien aikana jolloin aikaa on, haaveissani ilmaiseksi.

Pyörittelen päässäni voisiko lasten harrastuksille tehdä Timmat, luoda palvelun jonka kautta voi etsiä yksittäisiä treenikertoja eri harrastuksiin. Mahdollistaa matalan kynnyksen kertaosallistuminen, josta ehkä löytyisi joku koko elämän kattava intohimo. Usein raha estää sekä kokeilun että oikean harrastamisen. Kaupungit onneksi tarjoavat aika paljon edullista harrastamista ja moni seura tukee maksuissa jos perheen oma varallisuus ei riitä.

Aika on tietysti toinen puute, eikä lapsia vaan ehdi kuskata kaikkeen mukavaan vaikka olisi kuinka halpaa. Islannin malli, jossa lapset viedään koulusta iltapäivinä treeneihin seuran puolesta, olisi myös tervetullut tänne.

Mitä ajatuksia teillä on harrastamisesta, onko se enemmän iloa ja energiaa tuova asia vie viekö rahat ja stressaa arjessa?

Kun etupenkille kävely kestää minuutin ja muita lapsiperheen pieniä lomia

18 , Permalink

Täytän tiskikonetta päivän toista kertaa, sanon lattialle möyrivälle vauvalle että tulen kohta ja yritän samalla arvuutella mikä Kakkosen minecraft-kissan nimeksi tuli (Miau). Mietin, että tekisipä pieni breikki hyvää.

Ehkä vuorokaudeksi spa-kylpylään huljuttelemaan, tai kavereiden kanssa keikalle nyrkki pystyssä bailamaan, tai romanttiselle kaupunkilomalle tai vaikka vain yksin kahville, tai ehkä urheilemaan viideksi tunniksi putkeen.

Loma, ainahan se on mielessä.

Onneksi olen jo kolmatta kertaa liikkellä, joten tiedän ensinnäkin että nuo oikeat lomat on ihan kohta taas mahdollisia ja osaan niitä odotellessa ottaa mikrolomia! Mikrolomat ovat pieniä varastettuja hetkiä lapsiarjen keskellä. Sekunteja, joiden aikana voi hengittää ja ajatella olevansa ihan yksin.

Koska lapset, nuo ihanat pienet rikkaruohot, eivät mitään lomia pyytämällä anna, pitää keksiä luovia tapoja hengähtää arjen keskellä. Omia suosikkejani on “laitoin juuri kaikki lapset takapenkille ja suljin oven perässä” -loma, jolloin odottelen pienen hetken ennen kuin avaan itselleni oven ja palaan ruotuun.

Tämä loma maistuu erityisen makealta kun kyseessä ovat noin 2-4-vuotiaat lapset, jotka tappelevat keskenään.

Kysyin teiltä näistä Instagramissa ja lista oli hämmentävän yhdemukainen. Ensimmäistä kolmea vaihtoehtoa ehdotti vähintään joka toinen vastaus.

Parhaat mikrolomat lapsiperhearjen keskellä

Vessassa käynti kännykän kanssa – myös ilman vessahätää

Roskien vienti. Ihan hyvin voi kestää vartin kun vie roskia. Tarvittaessa voit laittaa lapset seuraamaan ikkunasta tätä jännitysnäytelmää!

Autoilijan hitaat hetket:
Lapset takapenkillä ja etupenkille kävely kestää kauan.
Saavuin juuri kotipihaan mutta en ihan vielä nouse.
Nyt voin lähteä Prismasta ajamaan kotiin mutta jos nyt vielä tämän biisin odotan.
(Pro-vinkki: Jos ikkunat menevät huuruun, olet ollut autossa liian pitkään.)

Kaupassa käynti yksin. Kuulin miehestä, joka osti K-raudasta nauloja kolmen tunnin ajan. Nostan hattua.

Pyykkien lajittelu ja pesu, mieluiten niin että tilasta löytyy myös karkkikätkö. ”Ai sori en kuullut sua kun tämä kone linkosi tässä!”

Aktiivinen nukuttaminen vielä puoli tuntia lapsen nukahtamisen jälkeen. Muista huokailla tilannetta puolisolle “Joo siis oli kyllä tosi tiukassa tänään toi nukahtaminen, huh huh”

Suihkussa tai saunassa käynti

Pikku Kakkonen, pädi.

Lapsi pihalle / alakertaan / vessaan ja: “tuun ihan kohta perässä

Anna vauvalle jotain kiellettyä. Pro-vinkki: meikkipussilla ostaa ainakin vartin.

 

Siitä sitten kokeilemaan itselle parhaiten sopivaa! Voin vahvistaa näistä jokaisen jo yhdeksän vuoden kokemuksella. Ja ihanaa hei että just sä luet tätäkin kakalla istuessasi, hyvin sopii mun jutut sinne pöntölle!

 

Lista koottu osin Valeäiti Instaseuraajien vastausten avulla, kiitos kaikille!

18 , Permalink

Saman perheen lapsia ei voi kasvattaa ihan samalla tavalla

”Vaikuttaako lapsen sukupuoli kasvatustapaan eli koetko että tytön tai pojan kanssa on helpompaa?” kysyi minulta seuraaja Instagramissa. Vastasin että ei, ainoa ero tähän mennessä on peseytymiseen liittyvä pieni yksityiskohta, jonka mieheni hanskasi minua paremmin (tämä olisi pitänyt kyllä oppia jo neuvolassa, hah).

Sukupuolella siis ei ole väliä, kuten en koe sillä olevan väliä aikuisissa suhteissakaan.

Mutta se ei tarkoita, että lapset muuten keskenään olisivat samanlaisia, tai etteikö toisen kanssa olisi joskus helpompaa. Isoin ero on eri temperamenttien ja persoonallisuuksien kasvattamisessa. Ikäkin jo toki vaikuttaa merkittävästi, mutta meillä ikäeroa on sen verran vähän ja lapset jo niin isoja että temperamentti on jo isommassa roolissa. Jos toinen on passiivinen ja toinen aktiivinen, toinen erittäin rytminen ja toinen hälläväliä, yksi lapsista tosi sopeutuva ja kolmas hurjan sosiaalinen niin väistämättä alkaa tulla eroja käytökseen.

(Sivujuonne; tiesitkö että temperamenttiin kuuluu tosi monta eri osa-aluetta ja että niistä voi piirtää ”kartan”? Tämä on musta super mielenkiintoinen asia jota pengon jatkuvasti enemmän, täällä yksi hyvä selitys asiasta.)

Tämä johtaa siihen että lapsia ei voi eikä pidä kohdella tismalleen samalla tavalla joka käänteessä. Tasavertaisesti, kyllä, mutta ei tasapäistäen, aina samalla tavalla.

Yksi meistä rakastaa sääntöjä ja ulkoa tulevia tehtävänantoja, välillä liikaakin. Jos hänen kanssaan sovitaan että seuraa palkinto kun viisi iltaa putkeen tehdään iltahommat hyvin ja se neljäs kosahtaa aikuisten tai olosuhteiden takia, hän menee tolaltaan. Toiselle sama sopimus kantaa kahden illan ajan kunnes kolmantena hän ei jaksa enää, pistää homman aivan säpäleiksi ja ilmoittaa ettei se luvattu palkintokaan oikeastaan koskaan kiinnostanut.

Näistä toinen ilmoitti jo joskus leikki-ikäisenä ettei hän edes halua mitään tarraa, ymmärtänette mitä tarkoitan.

Kaikki lapset haluavat kuitenkin lopulta toimia oikein ja tietysti he itsekin haluavat mahat täyteen ja unta palloon. Kukaan ei sinänsä lähtökohtaisesti halua ”olla hankala” vaan kyse on enemmin sopivista keinoista (pois lukien tietysti uhmakaudet jolloin lapsi kuin lapsi nimenomaan hakee rajoja. Olkoon armo silloin kanssanne).

On siis keksittävä kullekin sopiva tapa saada ne elämän välttämättömät asiat toimimaan hyvin. Joskus kieltämättä tuntuu epäreilulta että toiselle tämä vaatii vain yhden tiukemman komennuksen ja sen katseen, kun toiselle samasta asiasta pitää tehdä hauska leikki, tai kisa jotta homma toimii (tai lopulta asettaa rajoja eli kertoa seuraamuksista ja sitten aina välillä silti menettää kaiken aikuisuuden ja huutaa. No niin, eteenpäin).

Äkkiä sitä ajattelisi että se helpomman temperamentin lapsi jää tässä häviöille, että hän vain joutuu aina tekemään ja häneltä odotetaan enemmän. Mutta ei se niinkään mene. Hän ei ehkä saa pukeutumiskisaa tai joka käänteessä sanoitettuja tunteita, mutta hän saa (hieman levollisemman vanhemman lisäksi) vapautta ja vapaakortteja. Joustavan, rytmillisen ja sopeutuvan lapsen kanssa voi helpommin antaa myös poikkeuslupia ja sääntövenytyksiä.

Vastuuta kantava, tasainen tyyppi saa pelata kympin aamuna hetken pleikkaria, vaikka aiemmin kouluun lähtenyt haahuileva tulisielu ei saanut edes koskea akkariinsa. Kumpikin lähti kuitenkin kouluun hyvillä mielin, puettuna ja syötettynä (toisen hampaat ei varmasti ollu taaskaan pestyjä, mutta hei, valitkaa taistelunne!)

Mulle tasapuolisuus tarkoittaa sitä että jokainen tietää yhteiset säännöt, odotukset ja oikeutensa ja kaikille annetaan omiin kykyihin sopiva tapa niitä noudattaa. Jokaisella meistä on oikeus tulla nähdyksi, kuulluksi, rakastetuksi ja huomioiduksi. Jokaisen on saatava riittävästi unta, ravintoa ja viihdykettä. Se miten näistä kuhunkin päästään, on sitten tapauskohtaista.

Miten ne hanskaatte eri persoonallisuuksien kasvattamisen?

Ja mikä tärkeinä: osaatteko te pestä kaikki sukuelimet oiken?