Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Loma loppuu enkä enää ikinä ehdi tehdä mitään -paniikki on vakava asia

Mulla on menossa järkyttävä loma loppuu enkä enää ikinä tehdä mitään – paniikki.

Olin hulppeat kuusi viikkoa lomalla, ja se olikin kaikin puolin melko täydellistä. Ehdittiin tehdä paljon ja nähdä ihmeellisiä asioita, mutta ennen kaikkea ehdin olla tunteja, päiviä, jopa viikkoja aivan lahnana tekemättä juuri mitään viisasta.

Ehdin saada elämääni takaisin sellaisen aikatauluttoman zombie-meiningin, jossa pääsee oikeasti rentoutumaan. Tehtiin paljon mutta usein ilman suunnitelmia, hetken mielijohteesta mielitekojen mukaan.

Niinpä olenkin viimeiset kaksi viikkoa stressannut sitä että kohta tämä loppuu.

Tätä kirjoitan viimeisenä lomapäivänä paniikin vallassa, juuri ennen kuin pitäisi mennä nukkumaan. On sama olo kuin kotiäitiaikoina lasten nukkuessa: nyt pitää tehdä k a i k k i, koska sitten kun ne herää ei ehdi tehdä enää mitään.

Huomenna minä herään (liian aikaisin ja herätyskelloon, yök) enkä ehdi tehdä enää mitään.

Vilkaisin tänään työkalenteriani ja väittäisin että huoleni on osin ihan aiheellinen. Töitä riittäisi oikein mainiosti yli kahdeksaksi tunniksi kerrallaan, vaikka jokaiselle viikonpäivälle.

Se taas tarkoittaa sitä, että tähän kaikkeen muuhun – jota nyt olen tehnyt noin 12 tuntia päivässä – ei tule riittämään aika. Jos haluan ruokkia perheeni, pukeutua siisteihin vaatteisiin ja ehkä joskus jopa kirjoittaa blogia, en tule ehtimään enää katsomaan useita jaksoa Hakekaa kätilöä, en ottamaan päikkäreitä, en urheilemaan, en kaivamaan nenää, en mitään. En en en.

Tuntuu että päiväni tulevat taas täyttymään arjen perässä juoksemisesta ja ikuisesti myöhässä laahaavista työtehtävistä. Edelleenkin, jotain pitäisi tehdä asialle. Kukahan sen tekisi?

Sitä maagista muutosta odotellessa olen tänään valmistellut huomisen aamun. Asettanut valmiiksi vaatteet ja ladannut kahvinkeittimen, kaivanut työlaukun esille sieltä samasta nurkasta jonne sen heinäkuussa heitin ja kirjoittanut 30+ – kohtaisen listan asioista joita talossa pitäisi vielä tehdä.

Kesälomalla oli haaveena ehtiä tehdä siitä listasta aika paljon juttuja, joten loogisesti käytin tänään niiden sijaan kallisarvoista aikaani kukkien mullan vaihtamiseen, liesituulettimen pesemiseen ja auton sisäsiivoukseen.

Ihan oikeasti nyt. Auton sisäsiivous? Jos jokin tässä elämässä on turhaa työtä ja hukkaan heitettyä aikaa, se on lapsiperheen auton siivoaminen.

Voi miten ihana tämä kesä olikaan kun oli aikaa tehdä kaikkea turhaa. Hyppiä laiturilta veteen, katsoa telkkaria, telttailla terassilla ja lillua uima-altaassa keskiyöllä. Liian ihanaa.

Onko muita arkeen palaajia linjoilla, ahdistaako teitäkin? Ahdistellaan yhdessä! Toi kuulosti väärältä. Menen nyt nukkumaan.

Uuvuttaako arki, vaikka ei muka pitäisi? Lepää.

Heräsitkö aamulla väsyneenä, vaikka nukuit pitkät yöunet? Mietit ehkä että mitäs tämä, johan olen hetken lomaillut ja kiireet on helpottanut. Miksi en ole virkeä?

Takana on ehkä tiukka kevät (nää kesäviikot ennen lomia, voi luoja!) tai pimeä talvi. Mietit ehkä että missä vuodenajassa me nyt oltiinkaan ja miten mua voi väsyttää vieläkin näin paljon vaikka olen nukkunut ihan hyvin viime aikoina.

Olisitkohan vähän vaan poikki? Uupunut kenties? Tiesithän, että sellainen rättipoikkiväsymys syntyy aika helposti, ja on tavallaan ihan normaali osa meidän arkea.

Ihminen toimii niin että se lepää, sitten se on aktiivinen ja väsyy, joten se taas lepää. Mutta me aika usein haukataan kaikki tehot irti elämästä niin ettei sitä lepäämistä ihan oikeasti tehdä. Väsytään, ihan perkeleesti. Uuvutaan.

Eikä siihen tarvita remonttia, neljää työtä, kuutta lasta tai vaikeaa sairautta. Uupua voi yhden lapsen kanssa, ilman lapsia, nuorena, vanhana, työssäkäyvänä, opiskelijana. Ei ole kaavaa, jolla uupumus mitataan, eikä kenellekään ole niin helppo elämä, etteikö siitä voisi uupua.

On tietysti elämäntilanteita, joissa uupumus on lähes väistämätöntä. Jos elämä on todella vaikeaa ja painitaan suurten murheiden alla, tarvitaan huomattavasti apua, tukea ja huolenpitoa. Arki voi olla loputonta selviytymistaistelua, mutta siitä en tiedä tarpeeksi voidakseni siitä kirjoittaa. (Se kyllä ansaitsee palstatilaa joten siitä voisin ehkä jonkun kanssa jutella? ilmianna itsesi jos haluat podcastiini vieraaksi!)

Nyt puhun sellaisesta perusarjen uupumuksesta, joka voi myös hetkittäin olla syvää ja vähän pelottavaakin. Kutsutaan sitä vaikka arkiuupumukseksi, jotta emme sekoita sitä eri mittasuhteiden avuntarpeeseen.

Arkiuupumus tulee minun logiikalla siitä, että omat odotukset ja toiveet ryyditettyinä oletetuilla muiden oletuksilla ovat suuremmat kuin se, mihin oma energia riittää. Tai siitä, että elämässä on jokin negatiivinen energia, joka kuormittaa henkisesti ja vie siten pois siitä käytettävissä olevasta energiasta.


Se on sitä kun vaikkapa minä romahdan ihan vain työn ja elämän yhdistämisestä kun en huomaa himmailla kiirekausina. Menetän hermoni ja lähimuistini, ajan bensakorkki auki ja saan rytmihäiriöitä sähköpostista. Pinnistän syke korkealla ja hengitys tiheänä läpi arjen ja koko viikonloppu menee palautumiseen. Herään aina vain väsyneempänä eikä lenkillä meinaa enää jalka jaksaa nousta.

Nyt minut pelasti vasta alkanut kesäloma, joka on samalla hyvä hetki muistella miten sitä omaa arkeaan pitikään hoitaa.

Tämä on minulle, ja sinulle.

Arkiuupumus tulee siitä, ettei lepää missään kohtaa. Että tekee, tekee, tekee vain – vaikka se tekeminen olisikin leppoisaa ja rauhallista, jopa antoisaakin. Ystävien näkeminen, urheilu ja omat harrastukset ovat kaikki mahtavia ja antavat paljon! Mutta syövät myös siitä energiakuormasta.

Kroppa ei osaa erottaa milloin siltä pyytää voimaa iloinen nauru ja milloin väsynyt itku – kuormitusta se on positiivinenkin kuormitus.

Ja jos syöt jatkuvasti siitä energiapankistasi lataamatta välillä, pankki sanoo “ei luottoa” ja lähettää perintätoimiston kimppuusi.

Milloin olen, tai olen viimeksi ollut vain? Eihän semmoista muista.

Sitten kun tajutaan, että hitto mää olen loppu, niin muistetaanhan vielä että silloin se väsymys oikeastaan vasta alkaakin? Kun kropalle annetaan lupa levätä, se hellittää aktiivista höyryistään ja alkaa ottaa lepoaan. Joskus ihan tosissaan. Niin että sitä saattaa olla vasta vauvavuosien jälkeen tosi väsynyt, tai nukahdella pystyyn läpi kesälomansa. Ehkä romahtaa itkemään kahvilassa, kun on vain liian monta maitoa josta valita.

No nyt kun olemme päässeet siihen että myönnämme olevamme väsyneitä, ymmärrämme että se on ok ja ymmärrettävää vaikka “muilla on paljon rankempi elämä”, seuraa vaikea kohta. Pitäisi levätä. Olet väsynyt!

Usein uupumus ei ole muuta kuin jäätävää väsymystä henkisesti ja fyysisesti. Et välttämättä ole parantumattomasti masentunut ja ahdistunut, vaikka oletkin läpikotaisin uupunut. Mutta levättävä on, ja se kestää paljon pidempään kuin uskoisi, tai haluaisi.

Jostain kuulin että uupumuksesta palautuminen saattaa kestää 1,5-kertaisesti tai jopa tuplasti sen aikaa mitä uupumusta kertyi. Lyhyellä laskukaavalla tämä selittäisi miksi 3-vuotiaiden vanhemmat ovat edelleen väsyneitä, ja miksi se viikonloppu ei riitä.

Mutta ei hätää! Me ollaan kaikki aivan yhtä rikki!

Hommaan on kaksi lääkettä:

1. Lepää. Levolla tarkoitetaan lepoa. Eikä pelkkää urheilua “koska se piristää aina” vaan myös ihan aitoa lepoa. Sohvalle pötks! Nukkumaan mars! Aivot ja kroppa tarvitsee nolla-aikaa, jossa niiltä ei odoteta mitään.

2. Tee vähemmän. Jos ykköskohta on oireiden hoitoa, tämä on juurisyyn taklaamista. Älä mieti, mitä kaikkea sinun pitäisi jaksaa tehdä koska muutkin tekee, vaan laske innoissasi mitä kaikkea sinun ei toden totta tarvitse tehdä. Ikkunoiden pesu, joulukorttien askartelu ja vanhempainyhdistys menee sitten tähän kategoriaan.

Aikuisen elämä on ihan sellaisenaan jo aika vaativaa. Sinne kannattaa jättää tyhjää, jotta kroppa ja pää latautuu ja jaksaa taas pyöriä. Että eiköhän mennä tästä nyt kaikki yksissä tuumin päikkäreille.

Kirjoittaja ei aio tehdä tänään enää yhtään mitään.

Tule vain peremmälle, tässä alusvaatteeni!

13 Permalink

valeäiti yllätysvieraat

Miten suhtaudut yllätysvieraisiin? Alatko jo varoituspuhelun aikana etsiä katseellasi siivottavia asioita vai laitatko vain kahvin rauhallisesti tippumaan?

Myönnän olevani maaninen siivoaja. Tai oikeastaan Pinoa & Piilota -tyyppi, jonka uuniin ei kannata katsoa ja jonka paita ei aina kestä lähempää tarkastelua. Mitä enemmän varoaikaa saan, sitä enemmän siivoan. Joskus opiskeluaikoina käytin sitä jopa keinona saada siivouksen tehtyä vihdoin. Kutsuin kaverin kylään ja raivoraivasin kämpän puolessa tunnissa siistiksi.

Sitten tuli lapset.

Ensimmäiset kolme vuotta menivät ylpeänä patsastellen, kun kaikki kylään tulevat ihmettelivät että kuinka teillä voi olla näin siistiä vaikka on pieniä lapsia. Helppoa! Riittää että on niin kammottavan tylsistynyt (ja univelkainen) kotona, ettei yksinkertaisesti voi muuta kuin siivota. Oi niitä loputtoman tylsyyden aikoja! Oli aina siistiä ja synttäreille tehtiin koristeluja. Sympaattista.

valeäiti yllätysvieraat

Alamäki alkoi siitä kun palasin töihin. Sen jälkeen ei ole paljon koristeluita nähty, hyvä kun synttärit jotenkin muistetaan. Samaan aikaan lapset kasvoi niin isoksi että niiden aiheuttama sotku meni ihan uusiin sfääreihin. Pieniä legoa, millimetristä paperisilppua, nukkea siellä ja vaatetta täällä. Miten, oi miten, voi hammastahnaa löytyä television ruudulta?

Tämän kaiken vielä kesti jotenkin niiden yllätysvieraidenkin kannalta. Sitä sulki muutaman huoneen oven, heitti viltin sohvan ryönien päälle ja huuliin kerroksen punaa. Kukaan ei todellakaan enää ihastellut että kuinka teillä on näin siistiä, mutta ei kukaan myöskään joutunut teeskentelemään etteikö olisi juuri nähnyt jotain aivan kamalaa. Yleensä ei nähnyt.

Mutta odottakaa, tarina pahenee.

Koitti tämä nykyinen aika, jossa lapseni on kouluikäinen ja kulkee itsenäisesti kotiin. Viettää siellä yksin aikaa. Ottaa mukaan kaverinsa.

Tässä ajassa saatetaan päätyä esim viimeaikaiseen tilanteeseen, jossa minä tulen kotiin ja siellä on jo Ykkösen lisäksi hänen kaverinsa ja kaverin isä, jota en ole koskaan ennen tavannut. Seisovat kaikki meidän makkarissa, jossa rintsikkani loistavat petaamattoman sängyn päällä.

valeäiti yllätysvieraat

Paniikki? Selittely? Huomaamaton sängyn polttaminen?

“Jahas, terve vaan.”

Ei tässä kyllä oikeasti enää jaksa sotkuista välittää. Luulen että monen muunkin koululaisen vanhempi jakaa saman fiiliksen. Jokainen meistä on nähnyt toisten kodeissa sitä perussettiä kuivuneista makaroneista likaisiin sukkiin ja paperisilppuun. Aivassama. Vai onko teidän jonkun koti vielä aamusta iltaan siisti ja esittelykelpoinen?

Kaikki tämä tuli mieleen kun kuuntelin Mamma Rimpuilee uuden podcastin hulvatonta jaksoa, jossa Laura, Maiju ja Jukka puhuivat yllätysvieraista.  Tajusin jakson aikana että ensinnäkään eipä paljon enää yllätysvieraat haittaa ja toisekseen ei meillä kyllä juuri ikinä käy mitään sellaisia vieraita, jotka sotkuista välittäisivät. Sovittuja tai yllättäviä.

Olen jo niin veteraani tässä sotkujeni paljastamisessa, etten edes hätkähtänyt kun putkari tuli viime viikolla meidän kylppäriin jotain vielä korjailemaan ja meillä oli kaikki kamat esillä kuin pihakirppiksellä konsanaan.Astiat keittiössä levällään, check. Sänky petaamatta, check. Likaiset pyykit suoraan katseen alla, check.

Raskaustesti altaan reunalla säärivahaliuskojen ja kuukupin vieressä, check.

valeäiti yllätysvieraat

Nyt se on virallista. Millään ei ole enää mitään väliä. Tulkaa milloin vain!

 

Lue myös: 

Valeäidin vinkit: vieraisiin valmistautuminen

13 Permalink