Vielä vähän jatkoa eiliseen. Koska aina se hyvä syy urheilla ei riitä. Vaikka kuinka tietää, että se on kivaa ja sen jälkeen on vielä kivempaa, mieli on viekas kaveri meillä mukavuudenhaluisilla. Se kuiskuttelee että ethän sinä nyt jaksa, ole itsellesi armollinen ja katso nyt tota säätäkin. Heräät sitten katsos vaikka huomenna kuudelta joogaamaan. Ota nyt vain se lasillinen viiniä ihan rauhassa, oot kuule sen ansainnut.
Valheita, pelkkiä valheita!
Vaikka kuinka olisi hyviä syitä urheilla, on myös pidettävä huoli etteivät mitkään pikkuseikat estä onnistunutta urheilua ja siitä seuraavaa hyvää oloa. Itselleni olen löytänyt ison joukon asioita, jotka vaikuttavat siihen onko liikuntaa kivaa ajanvietettä vai karmeaa pakkopullaa. Tässä ne, tulevaisuuden minua varten:
Urheilu on parasta kaksi tuntia heräämisestä. Ehdottomasti paras aika mulle on aamiaisen ja kunnollisen heräämisen jälkeen, mutta ei liian lähellä seuraavaa ruokaa tai iltaunia. Täytyy panostaa tämän vuoden aikana sen yrittämiseen että työpäivän aikanakin tämä onnistuisi. Entä jos heittäisi lapset tarhaan, lähtisi sitten lenkille ja menisi töihin suihkuun?
Varusteilla on väliä. Hyvillä (ja kauniilla) juoksukengillä on kivempi juosta, mukavilla (ja kauniilla) paidoilla on helpompi kyykätä kuin kinnaavilla ja liian hiostavilla vanhoilla reikäverkkareilla.
Äärisuoritukset – not for me. En halua repiä itsestäni kovia suorituksia. Vauhtileikittelyt ja maksimisarjat jätän suosiolla muille, minä hölkötän menemään mieluummin sillä hyvällä 140-150 sykkeellä. Peruskestävyys on niin mun laji!
Vähänkin riittää. Kysy melkein keneltä kuntourheiljalta vain, vaikeinta urheilussa on lähteminen. Siksi kannattaa laittaa ne kamat päälle ajatuksella ”jos vaikka vartin edes vähän hölkkäisin / kyykkäisin / uisin” ja lähteä tekemään pientä suoritusta, sen sijaan että tähtään vähintään 1,5h juoksuun ja vatsoihin päälle. Todennäköisesti matkan varrella huomaat että meno on ihan ok ja jaksat pidempään. Sait liikuttua ja bonuksena päälle tulee onnnistumisen fiilis.
Seura on tärkeää. Ehdottomasti helpointa ja vähiten urheilun (pakottamisen) tuntuista hikoilu on silloin, kun sitä tekee yhdessä muiden kanssa. Joukkuelajit on ihan parasta, mutta toisaalta kävely- tai juoksulenkki parhaan kaverin kanssa on fiksuinta mahdollista yhdessä vietettyä aikaa. Heti viinipullon jakamisen jälkeen.
Mutta yksinäisyydessäkin on puolensa. Ah, ne tylsät lajit. Kävely, juokseminen, uiminen, pyöräily – näitä kun jauhaa yksin ilman seuraa tai musiikkia, tapahtuu pään sisällä ihmeitä. Kaikki elämän salaisuudet aukeaa ja sen lenkkisi ajan tajuat yhtäkkiä kirkkaasti miten hommat menee. (Valitettavasti tämä kirkkaus kestää yleensä noin minuutin kotioven sulkeutumisen jälkeen, joten muistinpanot ovat suotavia).
