Insinööri lähti tänään suoraan töistä mökille kavereidensa kanssa, meidän autolla. Tiedätte varmaan jo mitä tämä tarkoittaa?
Sitä että eilen Kakkosella alkoi vatsatauti.
Näin käy joka kerta kun toinen meistä (tai siis kröhöm, Insinööri) on poissa. Kerran sairastuimme Insinöörin lähdön aamuna kaikki kolme angiinaan. Kun olin ensimmäistä kertaa kahden pienen kanssa yksin Ykkönen heräsi 11 kertaa tunnissa. Sitten oli tietysti se kerta kun Insinööri lähti kavereidensa kanssa metsään ja Kakkoselta murtui reisiluu.
Edellisillä kerroilla asuimme keskustassa, jossa apteekit ovat auki ympäri vuorokauden ja tuttuja, sukulaisia ja muuten vain höynäytettäviä löytyi maksimissaan viiden minuutin kävelyn tai vartin ajomatkan päästä. Taksilla pääsi Lastenklinikalle alle vartissa.
Tällä kertaa vatsatauti olikin väärä hälytys, enkä vielä tiedä mikä oli oikea. Helpotus sinänsä, sillä nyt minä pysyn kohtuullisen toimintakykyisenä kun en itse halaile pyttyä. Mutta tilanne on silti ihan yhtä jännittävä. Laattailun sijasta Kakkonen on nyt nostanut kunnon kuumeen.
Tunti sitten se kellotti äkillisten uniensa jälkeen 39.3. Fak.
Ehdin miettiä kaikki normaalit keinoni läpi kun lohduttelin todella kipeää pientä miestä ja tuijotin sitä päivän viimeistä panadolia jonka jo annoin. Entä jos se ei lähde tällä laskemaan? Entä miten tämä annos kestää läpi yön, illan korkeimmat kuumepiikit ovat vasta tulossa?
Taloudessa on vain yhtä laatua ibuprofeiinia ja sitä Kakkonen ei suostu ottamaan (eikä sitä pysty pakottamaan). Kylän ainoa apteekki meni seiskalta kiinni, auto on Iitissä ja minä kusessa.
Vanhemmiltani kestää tänne autolla 40 minuuttia, appivanhemmilla yli tunti.
Taksilla pääsee auki olevaan apteekkiin, mutta siinä reissussa kestäisi reilusti yli puoli tuntia, ei tee mieli jättää näin kipeää lasta yksin. Taksilla pääsee toki myös lääkäriin tarvittaessa, mutta ei sinne viitsi kahden lapsen kanssa lähteä yötä myöten jonottelemaan pelkän lääkkeen takia.
Aloitin maanisen WhatsApp-ringin. Kysyin neuvoa lääkäri-kälyltä, valitin kohtaloani muille rouville ja tiedustelin lähellä asuvilta ystäviltä löytyisikö sieltä lääkkeitä. Voi että miten löytyikin! Neuvoa, tukea ja tarjouksia sateli lopulta monesta suunnasta ja mehun tuomistakin ehdotettiin. (Mehua meillä oli mutta olutta ei. Vitsi vitsi). Enkä vielä edes ehtinyt kysäistä paikallisesta äitien FB-ryhmästä, jonka tiedän ennenkin auttaneen tuntemattomia kollegoitaan vastaavissa tilanteissa.
Puoli tuntia ekojen viestien jälkeen oven taakse ilmestyi ystävä paketin kanssa. Repesin helpotuksesta ja jaetusta sielunelämästä nauruun kun kurkkasin sisältöä:
Ystävät on parhaita ja kyllä on kuulkaa naapureissa voimaa! Keskustassa on ehkä läpi yön palveleva apteekki mutta lähiössä näyttäisi olevan läpi yön palveleva yhteisö.
Kiitos kaikille <3