Olen oppinut jakamaan ihmiset kolmeen kategoriaan. On niitä jotka eivät kestä nälkää. Niistä tulee järkyttäviä kiukkupusseja verensokerin laskiessa. Sitten on niitä, jotka eivät kestä väsymystä. Niistä tulee veepäitä hunosti nukutun yön jälkeen, ja kaikki saavat siitä kuulla. Sitten on niitä, jotka eivät kestä kumpaakaan. Ne on demoneja.
Ensimmäisen luokan ihmisten kanssaelämiseen löytyy helppo ratkaisu, sen kun pitää snacksit valmiina (eräänkin Frankfurtin lomamatkan ajan pidin visusti huolta että, taskustani löytyi hyvä varasto suklaakeksejä ja matkan varrelta riittävästi ruokakojuja ;)). Väsyraivottaret on vähän ruokakiukkuilijoita vaikeampia hoitaa ad hoc, mutta kyllä nekin aina sokerista vähän piristyy. Ne viimeiset demonit, jotka ei kestä kumpaakaan, on vaan liian vaikeita ihmisiä, ei sellaisten kanssa kannata hengata.
Itse olen aivan selkeästi sietämätön väsymystä sietämätön. Musta tulee univelkaisena ihan kamala, mutta senhän te jo tiesitte. Lyhyen tarkastelujakson jälkeen sanoisin, että Ykkönen putoaa sinne snacks-luokkaan, kun taas pikkuveljensä on samaa sarjaa mun kanssa: ruokailuja voi vaikka jäädä välistä, mutta unen kanssa tapellaan. Tänään meidän päivä alkoi niin, että ne kaksi unikiukkuista oli väsyneitä, ja että se yksi ruokakiukkuinen oli nälkäinen. Hyvä kombo.
Jo ystäväni kyläillessä meillä aamulla Ykkönen haki huomiota kaikilla väärillä tavoilla. Se oli ilkeä pikkuveljelleen ja piirsi tahallaan pöytään. Uloslähtiessä se halusi ensin kävellä ja sitten mennä ”vaunurattaisiin” ja kumpikin lopputulos johti välittömään ulinaan. Puistossa oli vartin verran seesteistä, sitten sielläkin hiekka hakeutui pikkuhousuihin kun muut lainasi / ei lainannut leluja. Keinuun piti päästä mutta siellä olikin elo ihan perseestä.
Puistosta se halusi kävellä kotiin, mikä tietenkin tarkoitti autojen alle sinkoilua, ja johti siten välittömästi vaunuihin palauttamiseen. Sieltä se slumbaili itsensä spagettina alakautta pois. Tässä kohtaa taisin sanoa päivän ensimmäisen ”äiti alkaa ihan just hermostua suhun”. Lause, joka kuuluu kategoriaan en sitten sano omalle lapselleni niin. Kun vihdoin päästiin kauppaan parin vastaavan episodin jälkeen, se painoi sormella reikiä vesimeloneihin, banaaneihin, avokadoihin ja kaikkeen muuhunkin jota en ehtinyt torpata (hei vaan muut täällä asioivat). Lopulta en tiennyt häpeäisinkö enemmän huonosti käyttäytyvää lastani, vai sen vielä huonommin käyttäytyvää raivomutsia. Lauseet oli jo muuttuneet tässä vaiheessa vaikeasti ymmärrettäviin ”sä oot nyt tosi ärsyttävä, nyt käyttäydyt kiltisti” -kiukkulausekkeisiin ja ”me lähdetään kotiin jos et osaa olla” ym. tyhjiin uhkauksiin. Olin aika valmis myymään sen. Teki mieli sanoa kassalinjalla lässyttävälle sedälle että saat sen halvalle jos se on sun mielestä noin ihana. En sitten ehdottanut kuitenkaan, lööppien pelossa. Kakkonen oli tietenkin herännyt tämän kaiken aikana ja oli sekä väsynyt että varsin nälkäinen.
Kotiin palasi siis taas kerran karavaani, jossa yksi väsyihminen huusi täyttä kurkkua, yksi nälkäihminen keksi sata eri ulistavaa asiaa samalla kun asetti itsensä jatkuvasti tahallaan vaaratilanteisiin ja yksi väsymutsi hikoili niiden kahden keskellä edelleen toppavaatteissaan. Vahvasti harkitsin poistuvani olohuoneeseen omaa napaa kaivamaan, ja jättäväni ne sinne hetkeksi omin avuin kauppakasseineen kaikkineen.
Noin seitsemän uhmavamman rajojen hakemisen ja viiden minuutin täyshuudon jälkeen ne istui vihdoinkin kumpikin pöydän ääressä tyytyväisinä syömässä ja muistin taas hengittää. Ja muistin jotain muutakin: Aivan niin, sillähän oli nälkä. Kun lautaset oli tyhjinä, jostain palautui taas se normaali lapsi joka pyysi kauniisti ”saisinko maitoa”.
No saisithan sinä, vaikka kuun taivaalta.