Öistä raivoa

Tulen kyllä ikuisesti muistamaan sen ensimmäisen kerran. Ykkönen huusi meidän sängyssä kuin manaaja, silmät auki mutta mitään näkemättä, potki, riehui ja itki kaarella koko yksivuotiaan kroppansa voimin. Insinööri piteli Ykköstä aloillaan, tai yritti. Silti se onnistui pääsemään lattialle huutamaan, iski päätänsä välillä lattiaan. Minä tuijotin kauhuissani ja taisin lopulta itsekin itkeä. 

Meidän lapsella on jotain tosi pahasti vialla.

Muutamia minuutteja myöhemmin Ykkönen nukkui taas, kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunut. Minä olin jo netissä, sydän edelleen tuhatta hakaten. Löysin nopeasti nimen ilmiölle, ja oma kauhu laantui vähän. Yöllinen kauhukohtaus. Harmiton unihäiriö, joka esiintyy yleensä 4-12 vuotiailla, joskus myös nuoremmilla.

Joinain viikkoina kohtaukset oli niin säännöllisiä, että opin tunnistamaan kropalla, milloin kello oli 20.59. Sillä minuutilla katsoin joka ilta uunin kelloa ja mietin että kohta alkaa. Ja verottajan tarkkuudella se alkoi, 21.00 joka ilta. Välillä myös 23.30. Säännöllisen epäsäännöllisesti kausittain läpi taaperoiän.

Kohtausten sanotaan helpottavan iän myötä, mutta mitäs kun niiden piti alkaa vasta neljävuotiaana? 

Rakas Ykkönen on jo neljättä vuotta näiden unihäiröiden uhrina. Ja me etenkin. Olen jo aikaa sitten vaihtanut ilmiön nimen päässäni yöllisiksi raivokohtauksiksi, koska niitä ne meillä ovat. Ykkönen “herää” 23.17 tai 23.30, nousee istumaan ja alkaa itkeä. Itku menee heti kovaksi uhmaitkuksi, päänravisteluksi ja EI-huudoksi. Se huutaa, raivoaa ja itkee niin että ääni särkyy. Pomppii polvillaan ja huitoo käsillä jos sitä yrittää koskea. Saa koko kerrossängyn hytkymään ja välillä herättää veljensä (onneksi harvoin). Se näyttää yhtäaikaa kauhistuneelta, surulliselta ja vihaiselta. Se katsoo silmiin ja vastaa kysymyksiin (aina “ei”) mutta on täysin pihalla. Ei se ole hereillä. Kohtauksen kestosta riippuen sille tulee hiki ja kyyneleet kastelee naaman ja tukan. Syke nousee kaikilla ja tilanne on kaikin puolin ikävä. Etenkin kun itse on yleensä juuri vasta nukahtanut seinän toisella puolella.

Muutama hetki tätä on ihan ok, siinä on vielä helppoa katsoa vierestä ja pitää huolen ettei se satuta itseään. Helpoimmillaan kohtaus taittuu kun kääntää huutavan paketin takaisin makuuasentoon. Mutta myönnän kyllä, että niin iltoina kun tätä jatkuu minuuttikaupalla, ja vastassa on fyysisesti riehuva lapsi, omakin kärsivällisyys on koetuksella. Tekisi mieli herättää se jotenkin väkisin tai sanoa tiukasti että nyt vaan hei nukkumaan. Mutta eihän siinä ole järkeä. Se on kuin geenimanipuloitua räsynukkea käskisi. Ilmassa on paljon samaa angstia kuin siinä kuusiviikkoisen vauvan yöhuudoissa: huolestuttaa, säälittää, väsyttää ja vituttaa yhtä aikaa. Mikä sillä on vikana? Miksei se vain nuku? Miksen pysty auttamaan? Olisi jo vaan hiljaa.

Aamulla vanhemmat on väsyneitä ja lapset täysin tietämättömiä mistään rähinöistä. Ykkönen ei muista mitään, eikä me sille mitään enää selitetäkään. Turha sen on siitä aamullakaan kärsiä. Tasaisin väliajoin mietin, pitäisikö asiaa jotenkin tutkia. Mutta aina se lääkärin vastaus on ollut “se on harmitonta, menee ohi ja voitte koittaa niitä vähentää”. Yritetäänhän me. Avainsanoina tähän mennessä on ollut väsymys, kuumuus ja stressi. Jokin tai kaikki näistä ne laukaisee. Ei mikään ihme, että niitä tulee tässä muuton lähestyessä, hullun riehakkaan vapun jälkeen. Ja ne tulee yleensä kausina, mikä tarkoittaa välillä pitkiä taukoja koko hommasta. Mutta on se silti joka kerta masentavaa kun se paloauto menee päälle. Siellä me sitten seistään Insinöörin kanssa vähän neuvottomina, pakotetaan se potalle ja sen jälkeen takaisin nukkumaan. Lähinnä odotetaan. Jutellaan seuraavan päivän ohjelmasta ja edellisen tapahtumista, yhden huutaessa vierellä kuin mikäkin räyhähenki. Välillä rauhoitellaan sitäkin muodon vuoksi, vailla vaikutusta.

Nyt etsin kohtalontovereita, ja hyviä vinkkejä. Jotain muuta kuin “herätä lapsi hetki ennen kohtausta”, koska sekään ei tunnu mielekkäältä. Joku vinkkasi FB:n puolella, että isot nielurisat voisi vaikuttaa asiaan. Sekin pitänee tutkia. Erityisesti kiinnostaa isompien lasten vanhempien kokemukset; milloin se taittuu ja vaihtuuko se tosiaan unissakävelyksi? Vinkkejä, huonoja vitsejä, vertaistukea ja surkuttelua otetaan kaikkia mielellään vastaan!

Lopulta tämäkin kirjoitus oli vain yksi avautuminen muiden joukossa. Tulipahan sanottua.