Perhe-elämään pitäisi saada lisää seurustelua!

Kuuntelin podcastia, jossa kerrottiin synnytystarinaa isän näkökulmasta. Isä kertoi ”sitten me käytiin siellä akupunktiossa” ja minä hätkähdin. Oletettavasti yhtälön raskaana oleva nainen kävi siis akupunktiossa ja tuleva isä oli mukana.

Seurana. Muuten vain.

Niin että milloin me ollaan viimeksi Insinöörin kanssa oltu toistemme mukana jossain seurana, muuten vain? Joskus todella sananmukaisesti seurustelimme, olimme toistemme seuranaMiten ihmeessä viime vuosina olisi ollut mahdollista käyttää tunti omaa aikaa toisen akupunktioaikaan?

Aivan pienestä sivulauseesta oivalsin yhtäkkiä taas yhden asian parisuhteesta perhe-elämässä. Siinä missä ennen me olimme ensin ihan joka paikassa yhdessä, nyt emme oikeastaan koskaan sillä samaan aikaan toisen pitää tehdä jotain muuta.

Mene sinä kauppaan, minä hoidan iltapuuhat. Vietkö Kakkosen treeneihin, me jäädään tyttöjen kanssa kotiin. Mä laitan ruoan sillä aikaa kun sä käyt lenkillä. Kumpi hakee tänään?

Romantiikkaa rakennusprojektin keskeltä – hän oli askarrellut tämän eräänä iltana raksajätteistä. Aawwwww.

Jotenkin ihan kreisiä ajatella että oli aikoja, jolloin me elimme kaiken arjen yhdessä. Soitimme toisillemme aina työpäivän päätteeksi ja puhuttiin tunti puhelimessa. Verrattiin mitä ollaan syöty lounaaksi! Tajutonta! Sitten tavattiin ehkä keskustassa, mentiin syömään. Tai nähtiin kotona ja käytiin yhdessä kaupassa.

Läheteltiin toisillemme viestejä pitkin päivää: jaettiin uutisia, huonoja vitsejä ja ohimeneviä ajatuksia. Oli varaa loputtomiin häiritä toista töissä kun siellä töissä pystyi sitten olla vaikka tunnin pidempään tarvittaessa. Ei ollut kiire kotiin vapauttamaan toista taas jonnekin muualle tai ihan vain viettämään tärkeää aikaa lasten kanssa.

Me treenattiin yhdessä, kokattiin yhdessä, katsottiin telkkaria yhdessä ja tehtiin ei-yhtään-mitään-yhdessä. Aikaa oli rajattomasti, nyt sen näen. Voitiin olla yhdessä tehokkaita kodin kunnostajia tai tehdä pitkää päivää töissä, taikka sitten löysäillä sängyssä koko ilta.

Vuosiin sellaiseen ei ole ollut varaa. Vaikka vietämme varmasti enemmän aikaa fyysisesti samassa tilassa kuin koskaan ennen, olemme merkittävästi vähemmän toisemme seurana. On ollut pakko jakaa tiimi kahteen tehokkaasti suorittavaan osaan. Toinen hoitaa lapsia ja toinen edistää arkea. Toinen käy tontilla ja toinen hoitaa pyykit. Läpystä vaihto laattataudissa ja kavereiden näkemistä vastavuoroisesti. Herää sinä tänään, minä sitten huomenna, käy nyt ihmeessä lenkillä kun on aikaa!

Tämä  oli jo melkein muuttumassa hetkellisesti. Muistan sen illan pari vuotta sitten kun löysimme toisemme vuokra-asunnostamme kaksin, lapset kummatkin kavereillaan ja kaikki muu raiteillaan. Ruoat oli syöty ja työt tehty. Törmäsimme toisiimme olohuoneessa ja olo oli outo. Että tuota, öö, mitä tehtäis?*

Aikaa toki on edelleen, mutta paljon vähemmän (ja useimmiten se aika löytyy välistä 22-23 jolloin olen aika lailla aivokuollut jo). Ollaan tilanteessa jossa parisuhde pitää aikatauluttaa kaiken muun ohelle, pitää oikein varata deitti-iltoja. Ne kaikki puuttuvat minuutit ja vartit sullotaan yhteen pötköön mummilan avulla ostettuun muutaman tunnin ikkunaan. Silloin sitten todella tehdään jotakin yhdessä. Ollaan viettämässä oikein laatuaikaa, lastenvahdit ja ravintolat ja kaikki.

Ei me roudata lapsia tunnin päähän mummolaan käydäksemme kahdestaan kaupassa ja ehkä katsoaksemme telkkaria. Ollaksemme vain toistemme seurana. Pitäisi kai, mutta se tuntuu niin…tehottomalta. Ei kai silloin tehdä sellaisia asioita joita voi tehdä lastenkin kanssa?

Nyt kun arjen tunnit on jaettava omaan aikaan, perheaikaan, parisuhdeaikaan ja asioidenhoitoaikaan, ei ole enää ollenkaan sitä seuraksi vain – aikaa. Se syö yllättävän paljon parisuhteen dynamiikalta ja pitää oikeasti pitää silmällä että sitä vanhaa yhteistä, tuun sun seuraksi, aikaa otetaan jotenkin sen kaiken muun keskellä ja sisällä. Että katsotaan toisiamme kun keksimme yhtä aikaa jonkun härskin vitsin, että laitetaan turhia häiritseviä viestejä kesken työpäivän ja että joskus lähdetään ihan huvin vuoksi toisen matkaan kauppaan (vaikkakin sitten 1-3 lapsen kanssa).

Tätä kirjoittaessani kuulen vastalauseen joka sanoo että no miksette tee noin, hengaile iltaisin myös yhdessä? Jotenkin se on minusta vaikeaa. Kotona näen niin paljon hommia joita pitää vaan tehdä. Puhtaat vaatteet on loppu eikä yksikään kattila ole huomiseksi ruoanlaittokunnossa. Tässä mitään hyödytöntä seurustelua tehdä, nyt hoidetaan arki!

Yhden muutoksen olen keksinyt, löytänyt piilotetun miniloman arjestamme. Kakkosen treenien aikana kolmesti viikossa on tunti täysin tyhjää aikaa, jossa voisimme hyvin olla toistemme seurana sen sijaan että vain toinen menee paikalle. Siispä ensi viikolla pakotetaan edes kerran vaikka Ykkönen mukaan ruutunsa kanssa, roudataan Kolmonen hauispainoksi mukaan ja tuhlataan yhdessä se tunti.

Seistään vierekkäin ja jutellaan, tullaan mukaan seuraksi. Treffit siis tulossa maanantaina kello viideltä yläkoulun salissa, odotan jo innolla!

PS: muistatteko tämän jutun jossa kävi ilmi että tätä seurusteluaikaa pitäisi olla 10-15h viikossa puolison kanssa? Edelleen olen kyllä järkyttynyt. Aloitan tunnille.

*retorinen kysymys sillä hetkeä myöhemmin sisään pamahti kahden lapsen sijaan viisi. 

Muistakaa kehua toisianne – ja itseänne

(Koti)äitiyden yksi parhaita puolia on se, että saa suurta tyytyväisyyttä taklattuaan jonkun mahdottomalta tuntuvan tilanteen. Saa vaihdettua päälleen oksentaneen lapsen vaatteet takakontissa sotkematta mitään vaikka oma pikkurilli jäi hetki sitten takaluukun väliin jumiin (tositarina); saa itsensä ja pari lasta hengissä ja nukkuneena lennätettyä toiselle puolelle maapalloa (tositarina) tai saa luotua taas yhteyden kuukausikaupalla uhman seiteissä rimpuilleeseen lapseen (tositarina).

Paskinta on toki se että niitä tilanteita tulee ihan taukoamatta ja että joskus todella käy niin että kakkainen body sotkee mennessään lapsen hartian ja tukan (tänään), tai että hyvistä aikeista ja yrityksistä huolimatta mentiin taas liian myöhään nukkumaan (joka ilta, beibe).

Vanhemmuudesta saa hyvin äkkiä tehtyä synkän ja raskaan matkan, jos kiinnittää huomiota jokaiseen mokaan ja ongelmaan, sillä niitä kyllä satelee ihan pyytämättä joka päivä. Tuijottaessaan taas yksiä pilalle menneitä päiväunia (oi miksi yritin nukuttaa sen tähän turvakaukaloon, eihän se ikinä nuku siinä hyvin) voi unohtaa että ne aamun unet meni muuten tosi hyvin ja ruokailukin onnistui kympillä.

Mitä enemmän huomaa onnistumisensa, sitä enemmän uskoo onnistuvansa seuraavalla kerralla ja ta-tta-daa: asiat todella alkaa mennä paremmin, helpommin, kivemmin.

Se ei ole vain kissa joka kiitoksella elää vaan ihan me ihmiset. Meistä jokainen tarvitsee positiivista vahvistusta, kannustusta ja muistutusta päivittäin. Eikä vain isoista asioista (onneksi olkoon valmistumisesta / työpaikasta / uudesta kodista!) vaan ihan niistä pienistäkin asioista. Kirjoitin tästä viimeksi lokakuussa , haastoin vanhemmat kehukampanjaan yhdessä Yle Akuutin kanssa joulukuussa, lanseerasin #omakehumaanantain kolme vuotta sitten ja samalla asialla kirjoitan nytkin. Haluaisin kirjoittaa tästä joka päivä.

Haluaisin kuiskia meidän kaikkien ylpistymistä pelkäävien suomalaisten korvaan muista kehua toisia. Muista kehua itseäsi. Kuiskin siis teille että ala huomata ne hetket kun voit kehua!

Havahdu siinä hetkessä kun vaihdat vauvan uskomatonta sepaa ninjaottein invavessassa, josta ei tule lämmintä vettä ja hoitotaso on veressä (taas valitettavasti tositarina) että hitto mä vedän hyvin! Muista kehua itseäsi, sillä seuraava katastrofi odottaa jo nurkan takana ja silloin tarvitset muiston siitä että olet ennenkin onnistunut.

Huomaa, kun ystäväsi puree hampaita yhteen lounasravintolassa ihmettelevien katseiden alla ja onnistuu silti sanomaan kiljuvalle lapselleen jämäkän lempeästi ei ollen siinä hetkessä juuri se johdonmukainen vanhempi, jota sinäkin yrität aina olla. Kerro hänelle että hän vetää hyvin, muista kehua toista.

Vie uusi kehumisen taitosi myös kotiin! Minun isovanhempani olivat naimisissa vuosikymmeniä ja muistivat aina mainita pitkän liiton takeeksi kolme koota: Keskinäisen Kehumisen Kerho. Kehu ja kiitä siis myös puolisoasi arjessa: aktiivisesta osallistumisesta lapsen harrastukseen, hyvin hallitusta uhmakierrepallosta, loistokkaasta vaippataituroinnista kesämarkkinoilla tai ihan vaan siitä että hän tajusi ostaa lapsille alesta talvikengät.

Kehuminen on niin parasta huumetta, kuulkaa! Kun kerran kokeilet, haluat lisää. Jos tuntuu vaikealta, aloita vaikka kommenttiboksissa anonyymisti: kerro yksi asia missä sinä onnistuit tänään!

Kaikki kuvat: Dorit Salutskij

Saman perheen lapsia ei voi kasvattaa ihan samalla tavalla

”Vaikuttaako lapsen sukupuoli kasvatustapaan eli koetko että tytön tai pojan kanssa on helpompaa?” kysyi minulta seuraaja Instagramissa. Vastasin että ei, ainoa ero tähän mennessä on peseytymiseen liittyvä pieni yksityiskohta, jonka mieheni hanskasi minua paremmin (tämä olisi pitänyt kyllä oppia jo neuvolassa, hah).

Sukupuolella siis ei ole väliä, kuten en koe sillä olevan väliä aikuisissa suhteissakaan.

Mutta se ei tarkoita, että lapset muuten keskenään olisivat samanlaisia, tai etteikö toisen kanssa olisi joskus helpompaa. Isoin ero on eri temperamenttien ja persoonallisuuksien kasvattamisessa. Ikäkin jo toki vaikuttaa merkittävästi, mutta meillä ikäeroa on sen verran vähän ja lapset jo niin isoja että temperamentti on jo isommassa roolissa. Jos toinen on passiivinen ja toinen aktiivinen, toinen erittäin rytminen ja toinen hälläväliä, yksi lapsista tosi sopeutuva ja kolmas hurjan sosiaalinen niin väistämättä alkaa tulla eroja käytökseen.

(Sivujuonne; tiesitkö että temperamenttiin kuuluu tosi monta eri osa-aluetta ja että niistä voi piirtää ”kartan”? Tämä on musta super mielenkiintoinen asia jota pengon jatkuvasti enemmän, täällä yksi hyvä selitys asiasta.)

Tämä johtaa siihen että lapsia ei voi eikä pidä kohdella tismalleen samalla tavalla joka käänteessä. Tasavertaisesti, kyllä, mutta ei tasapäistäen, aina samalla tavalla.

Yksi meistä rakastaa sääntöjä ja ulkoa tulevia tehtävänantoja, välillä liikaakin. Jos hänen kanssaan sovitaan että seuraa palkinto kun viisi iltaa putkeen tehdään iltahommat hyvin ja se neljäs kosahtaa aikuisten tai olosuhteiden takia, hän menee tolaltaan. Toiselle sama sopimus kantaa kahden illan ajan kunnes kolmantena hän ei jaksa enää, pistää homman aivan säpäleiksi ja ilmoittaa ettei se luvattu palkintokaan oikeastaan koskaan kiinnostanut.

Näistä toinen ilmoitti jo joskus leikki-ikäisenä ettei hän edes halua mitään tarraa, ymmärtänette mitä tarkoitan.

Kaikki lapset haluavat kuitenkin lopulta toimia oikein ja tietysti he itsekin haluavat mahat täyteen ja unta palloon. Kukaan ei sinänsä lähtökohtaisesti halua ”olla hankala” vaan kyse on enemmin sopivista keinoista (pois lukien tietysti uhmakaudet jolloin lapsi kuin lapsi nimenomaan hakee rajoja. Olkoon armo silloin kanssanne).

On siis keksittävä kullekin sopiva tapa saada ne elämän välttämättömät asiat toimimaan hyvin. Joskus kieltämättä tuntuu epäreilulta että toiselle tämä vaatii vain yhden tiukemman komennuksen ja sen katseen, kun toiselle samasta asiasta pitää tehdä hauska leikki, tai kisa jotta homma toimii (tai lopulta asettaa rajoja eli kertoa seuraamuksista ja sitten aina välillä silti menettää kaiken aikuisuuden ja huutaa. No niin, eteenpäin).

Äkkiä sitä ajattelisi että se helpomman temperamentin lapsi jää tässä häviöille, että hän vain joutuu aina tekemään ja häneltä odotetaan enemmän. Mutta ei se niinkään mene. Hän ei ehkä saa pukeutumiskisaa tai joka käänteessä sanoitettuja tunteita, mutta hän saa (hieman levollisemman vanhemman lisäksi) vapautta ja vapaakortteja. Joustavan, rytmillisen ja sopeutuvan lapsen kanssa voi helpommin antaa myös poikkeuslupia ja sääntövenytyksiä.

Vastuuta kantava, tasainen tyyppi saa pelata kympin aamuna hetken pleikkaria, vaikka aiemmin kouluun lähtenyt haahuileva tulisielu ei saanut edes koskea akkariinsa. Kumpikin lähti kuitenkin kouluun hyvillä mielin, puettuna ja syötettynä (toisen hampaat ei varmasti ollu taaskaan pestyjä, mutta hei, valitkaa taistelunne!)

Mulle tasapuolisuus tarkoittaa sitä että jokainen tietää yhteiset säännöt, odotukset ja oikeutensa ja kaikille annetaan omiin kykyihin sopiva tapa niitä noudattaa. Jokaisella meistä on oikeus tulla nähdyksi, kuulluksi, rakastetuksi ja huomioiduksi. Jokaisen on saatava riittävästi unta, ravintoa ja viihdykettä. Se miten näistä kuhunkin päästään, on sitten tapauskohtaista.

Miten ne hanskaatte eri persoonallisuuksien kasvattamisen?

Ja mikä tärkeinä: osaatteko te pestä kaikki sukuelimet oiken?