Lapseni kutsuu minua etunimellä (mutta rakastaa minua silti)

Hyviä uutisia: Kolmonen oppi vastikään sanomaan kaikkien perheenjäsenten nimet ja se on tosi suloista! Hanne on yksi hänen lempisanoistaan, se lausutaan suunnilleen “Angi” mutta kuitenkin.

Ehkä huonoja uutisia: nyt sekin kutsuu minua Hanneksi eikä äidiksi.

Oikeastaan Kolmonen ei kutsu minua oikein millään nimellä. Olemme aina niin vierekkäin ettei paljon tarvitse äitiä huudella. Ehkä sen yleisin nimi mulle onkin ”äh” kun se kurottelee lattialta syliin tai ”tissi” kun se repii paitaani. Mutta jos se jostain saisi mallia etunimen käyttämiseen, niin veljeltään!

Kakkonen on kutsunut meitä vanhempia etunimellä jo tosi pitkään, ehkä neljävuotiaasta asti. En oikein muista mistä se lähti, enkä myöskään muista milloin siitä tuli niin normaalia etten enää itse sitä ajattele. Mutta joka kerta kun joku muu kuulee että lapseni kutsuu minua etunimellä, saan hämmästyneen kysymyksen: “kutsuuko se sua Hanneksi?”. Sitten keskustelu toistaa kaavaa:

Kerron aina että joo, on sanonut jo monta vuotta mutta eipä se haittaa, sehän on mun nimi. Toinen vastaa sitten että ihan totta, oli vain niin poikkeuksellista että kiinnitti huomion. Onhan se! Useimmat lapset varmasti puhuvat vanhemmistaan äitinä / isänä ja etunimillä puhutellaan muita läheisiä ihmisiä.

Kysymyksessä tuoksuu kuitenkin joskus mielestäni pieni kauhistelu, että apua, eikö se sanokaan sinua äidiksi?

Luin myös jonkun perhelehden artikkelin, jossa kirjoittajan lapsi oli myös pienenä alkanut kutsua häntä etunimellä, eikä äidiksi (en löytänyt tähän hätään, linkatkaa jos löydätte niin voin lukea uudestaan etten ihan väärin tätä muista!). Kirjoittaja muistaakseni hätkähti asiaa ja oli ehkä jopa huolissaan. Kirjoituksessa oli haastateltu jotain asiantuntijaa joka tietysti kertoi ettei asialla ole niin suurta merkitystä. Mutta lopussa tarina sai onnellisen käänteen: lapsi alkoi taas kutsua kirjoittajaa äidiksi. Hän oli helpottunut.

(Päässäni kirjoitin toimittajan sanovan viimeiseksi lauseeksi: lapseni rakastaa minua sittenkin.)

Kuvittelenko sen vain itse vai onko tämän nimikeskustelun takana osittain ajatus suhteen vahvuudesta? Pienten lasten puhutteluniminä ”äiti” ja ”isä” tuntuvat olevan arvoasteikossa korkeimmalla meille aikuisille. Ikään kuin se olisi se tärkein sana, joka varataan aina vain yhdelle aikuiselle ja muut saavat tyytyä nimiin.

Tai voiko tässä jopa olla sellaistakin ajatusta takana että etunimi viittaisi siihen että perheen kokoonpano on uusperhe, ettei nimellä puhutteleva voi olla tuon ihmisen oma lapsi? Että mitä jos noi muut ajattelevat minun olevan bonusäiti-Hanne eikä biologinen äiti?

Ei kai sillä pitäisi olla mitään väliä mikä se virallinen side on, mutta voisiko se selittää sen tyrmistyneen ajatuksen siitä että nelivuotias ei voisi kutsua äitiään etunimellä? On itse asiassa aika hassua että meillä on niin vahva tunne siitä, että “äiti” ja “isä” ovat jotenkin rakkaampia nimityksiä kuin etunimi.

Enkä itse asiassa edes tiedä onko tässä nyt yhtään mitään tämmöistä ajattelua edes taustalla, ehkä vain ajattelen itse niin ja tulkitsen siksi saamani kysymyksen ja sen artikkelin niin, hah!

Näin minä itse olen asiasta vielä vuosi sitten kirjoittanut:

”H – ”Hanne” eli kuinka poikani minua nimittää. Kakkonen on kutsunut meitä vanhempia jo nelisen vuotta etunimellä, eikä äidiksi ja isäksi. Se oli alkuun hassua, sitten hetken pelottavaa (mitä kaikki nyt oikein ajattelee!) ja nyt ihan tavallista. Joskus se kieltämättä vaivaa mua hieman, se saattaa tuntua etäiseltä. Ainakin silloin kun riidellään! Mutta yleensä Hannettelua ei enää edes huomaa, ja toisaalta sitäkin ihanampaa on kun hän joskus sanoo äidiksi.”

“Mitä kaikki nyt oikein ajattelee” No mitäpä ne! Ihmeissään ovat yleensä, mutta eihän siinä sen kummempaa. Nykyään se Hannettelu ei kyllä oikeasti enää vaivaa minua ollenkaan Kakkosen kanssa. Minä kutsun häntä omalla nimellään, hän minua omallani.

Lisäksi puhumme toisillemme useita kertoja päivässä siitä miten paljon rakastamme (“niin paljon kuin avaruudessa on millimetrejä” on oma suosikkini!) ja näytämme kaikin tavoin rakastavamme toisiamme. Myös muille ihmisille Kakkonen puhuu meistä etunimillä.

Kakkonen rakastaa Hannea kovasti, sen tiedämme! Kutsukoon minua vaikka Pölypussiksi niin kauan kuin on edelleen noin ihana rakastava halimies. Sivuhuomiona; Ykkönen kutsuu meitä kyllä äidiksi ja iskäksi mutta myös hellillä nimillä Silmäpussi 1 & 2 tai Kyyti 1 &2. Awww.

Mutta sen kyllä sanon, että tuo yksivuotias saisi vielä sanoa minua äidiksi sentään, edes hetken. Oli se sitten hölmöä tunteellisuutta tai ei.

Mistä vetoa että kohta se ei enää edes sano “Hanne” vaan siirtyy suoraan sanomaan “nainen”. (Kuten hän Instagramissa sanoo. Tai siis minä sanon hänen sanovan. Minä, siis Valeäiti…Hanne. Tämä on menetetty peli)

 

Päivä tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen Kolmonen huomasi mikä taika äiti-sanalla on ja käyttää nyt myös sitä. Olen helpottunut. Sekin rakastaa minua.

Ensimmäinen kuva Dorit Salutskij, toinen Aino Heininen.

Jaa tämä plokijuttu sille ketä inhoaa kieli virheitä!

Kerroin teille yx päivä että se lelu on oikeasti Duplo, ei Dublo. Sain heti huomata että asia kiinnosteli teitä enemmän kuin pieno soittajaansa joten aijon nyt jakaa teille muutaman muunkin teitä ärsyttävän väärin sanotun sanan!

Vastauksia tuli joku 1.5 (yksi piste viisi) tuhatta joten ota vaikka panaani (tai banadol jos kipeä olet!) ja pysähdy tämän äärelle! Laita vaikka se vavvasi hoitoon jos tarvis on, nyt on sentään lauvantai (päivämäärä muuten on 9.1 jos sen muistaminen oli sulle propleema)

Tuli tuosta mieleen, tietääkö/muistaako joku onko puranassa tai muissa ibuprofeiineissä gluteiinia? No, ei tälläinen muistivirhe niin vakava kai ole.

Suosikki-inhokkinne oli aika selvät. Luulempa että tiedät jo nyt mitä tarkotan sanomattakin. Tämä teksti on alkanut jo kuullostaa sinusta tutulta, ei kai niitä enään sittenkään tarvitse listata?

Sen haluan nyt aiheesta kuitenkin sanoa, että ei käydä koskaan kellekkään muille suoraan huomauttelee, eihän? Ei sillä enään niin väliä ole, menikö joku gollegan sana ihan oikein kunhan ymmärretyksi tulee.  Vai olisiko susta kiva jos joku huomauttaisi että se on muuten berliinimunkki, ei berliininmunkki juuri kun nautit harvinaisen hyvästä palveripullasta?

Niimpä.

Ylipäänsä ei ole väliä onko sanat ihan oikein tai sanooko joku vaikkapa kaula-aukkoa pääntieksi. Ihmiset, ketkä huomauttelee toisille jatkuvasti kielivirheistä tai vaikkapa yhdyssana onkelmista, voisivat minusta hommata itselleen vähän löysemmän pääntien ja syödä vaikka paljon jalopenoja! Ne on hyviä, ota viintä mukaan! Ablodit kaikille teille jotka pystytte oleen huomauttamatta, kannustatte muita keskustelemaan ja se on upeaa se!

Sitäpaitti: joillekkin ongelmatiikkaa voi tuoda vaikkapa Suomi toisena kielenä tai ihan vaan lukihäiriö. Ja murteet on ihania kans! Tämä meidän kielemme on muutenkin niin hankala että mistä sitä nyt voi tietää milloin se eläin on banda ja milloin ei. Ei ole helppoa kellekään sanoa röngten, coretex, kolitsi, fliissi, expresso tai keessarsalaatti (ja nyt ne ainakin sata teistä, jotka miettii että ”ompas!” – olette taitavia!)

Sitä en osaa selittää miksi jotkut lausuu kirjaimen guu väärin.

Annan teille rakkaat kielipoliisit sen verran nyt armoa, että saatte tähän nyt purkaa turhautuneisuutenne! Voit esim jakaa tätä tekstiä ihan muuten vaan tavan jakona ja toivoa että sen näkee juuri se ketä aina näyttää hyvälle mutta kirjoittaa ”perjaattessa hyvin”: väärin menee esmes sanat infulenssa, shampanja, thaimaaseen tai kyynerpää.

Tai sitten voit kertoa kommenteissa kuinka monta mogaa tässä näit ja lisätä viellä uusia!

Minä voin kyllä ottaa iskut vastaan, sillä tiedän että sydämmessäsi pidät minusta silti.

Aloitin tänään työt, vai palasinko sittenkin hoitovapaalle?

Heräsin seitsemältä siihen kun Ykkönen toi Kolmosen meidän makkariin. Tein meille aamiaisen ja kahvin tippuessa imetin sylissäni muhittelevan taaperon. Se tutki taas tarkkaan kaikki paitani nurkat ja leukani ihon. Vein Ykkösen kouluun puoli yhdeksäksi lenkkivaatteissani, kävin juoksemassa äänikirja korvilla. Suihkun jälkeen puin oikeat vaatteet (rintsikatkin!) ja meikkasin, patistelin samalla Kakkosen kouluun Insinöörin häipyessä pulkkamäkeen Kolmosen kanssa. Kymmeneltä istuin piharakennuksessa työpöydän ääreen.

Olen palannut töihin.

osittainen hoitovapaa

Tästä hetkestä kesään asti olen torstait ja perjantait virallisesti töissä ja Insinööri Kolmosen kanssa kotona. Jaamme hoitovapaata tämän talven ja kevään, syksyllä Kolmonen aloittaa päivähoidossa ja minä täyspäiväiset työt. Siihen asti teen kaksi päivää viikossa sitä mitä olen tähänkin asti tehnyt kahden tai kolmen työpäivän ajan, mutta nyt sille on oma häiriötön aikansa.

Kirjoitin tämänkin tekstiä pätkiä keittiössä seisten mutta tällä kertaa se johtui siitä että halusin jo kirjoittaa, ei siitä että saarekkeen äärellä olisi ainoa mahdollinen aika sitä tehdä.

Osittainen hoitovapaa, paluu töihin. Olen suhtautunut siihen koko ajan vähän vähätellen, että eihän tässä oikein mikään muutu kun Insinöörikin on ollu etätöissä kohta vuoden. Mutta kyllä muuttuu, tajusin sen vain vasta tänä aamuna.

Morkkis yrittää nostaa päätään, milloin mistäkin: kun Kolmonen itki surkeana perääni jo siitä että vein Ykkösen. Kun imetin Kolmosta ja tajusin että hetkonen, mites tämä imetys sitten kun olen aiemmin imettänyt vain päivisin? Tähänkö se loppuu? Kun juoksin lenkkiäni ja mietin onko tämä nyt sitten hyvää työajan käyttöä. Miettiessäni pitäisikö kaupassa käydä, pastakin oli loppu. Minun olisi nyt helppo tästä mennä, mitenhän Insinööri sitten lapsen kanssa. Jaksaako se käydä kaupassa, tehdä ruoat, siivota?

Tuleeko kotiin aivan hirveä sotku ja jääkö ruoka kuitenkin minun kontolleni?

Kuuntelin kaikki fiilikset läpi ja päätin jättää ne omaan arvoonsa. Ne heijastavat vain muutosta, näin käy aina. Olemme ennenkin tehneet näin ja tiedän että pakka menee uusiksi mutta että se tekee lopulta vain hyvää kaikille. Meidän tai minun pitää vain sopia rajat näin alkuun: työpäiväni olkoot jonkun mittainen ja sen sisällä saa tapahtua mitä itse kulloinkin parhaaksi näen.

Yrittäjänä vastuullani on joka tapauksessa työtehtävien kehittäminen tyhjästä, on hyväksyttävä se luksus että vastuu tuo mukanaan vapauden – on enemmän kuin ok jos joku päivä en teekään mitään tuottavaa vaan olen vain. Voimme vaikka viettää yhteistä vapaata.

Niin, siis jos sen hetken laskutus antaa myöden vapaiden pitämiseen.

Taloudellinen puoli jännittää väkisinkin vaikka kuinka tiedän tehneeni viime vuoden puolella hirveästi töitä sen pesämunan eteen. Vakuuttelen itselleni ettei se haittaa vaikka en saisi juuri ollenkaan uusia asiakkaita. Tulihan niitä sitten viime vuonnakin, pärjäämme kyllä. Eikä kyse ole kuin kahdesta päivästä, muut kolme Insinööri saa edelleen palkkaa. Vastuu on silti eri, kun vielä viikko sitten kaikki minun sisään tuomani raha oli vain iloinen yllätys.

Nyt rahaa pitää tulla, palkkaa on nostettava.

Samaan aikaan olen niin fiiliksissä ettei mitään rajaa. Minulle sopii töiden tekeminen hirveän hyvin, nautin siitä että teen, saan valmiiksi, syntyy vaikutusta. Tarvitsen muita ihmisiä ympärilleni rakentamaan jotain, haluan olla mukana miettimässä vaikeita asioita. Haluan välillä taukoa maailman rakkaimmasta taaperosta, selkänikin haluaa välillä olla kantamatta sitä sylissä tuntikaupalla. Toisinaan haluan maata lapsen kanssa puoli tuntia matolla kikattelemassa.

Nyt tälle kaikelle on aikaa kun eri asioille on varattu omat hetkensä eikä tarvitse täyttää kaikkia vapaita (ja ei-vapaita hetkiä) töillä tai niiden miettimisellä!

Tuntuu että elämään tuli juuri valtavasti uutta aikaa. Tämä efekti näkyi jo nyt joululomalla. Olin tekemättä mitään kaksi viikkoa vaikka hommia olisi ollut, koska tiesin että heti 7. tammikuuta minulla on aikaa hoitaa kaikki rastit. Ei tarvinnut laskelmoida Insinöörin vapaita sen mukaan, ehdinkö minä tehdä silloin töitä. Aikaa vapautuu elämääni hurjasti kun tiedän että kalenterissa on päiviä, jolloin on lupa (ja velvollisuus) tehdä töitä.

Olinkin jo joululoman aikana melko ihmeissäni kun päiväuniajat eivät menneet töihin ja urheillakin ehti ihan milloin halusi. Mitä tällä kaikella ajalla kuuluisi tehdä? Tähän asti olen jo leiponut ja siivonnut, herranjestas sentään piirsin eräänä päivänä huvikseni. Tätäkö se oli silloin ennen, kun blogi oli vielä vain rakas harrastus eikä myös vastuullinen työ?

Kaksi päivää viikossa autuasta työntekoa, kolme ihanaa joutenoloa. Tämä kuulostaa kaikkine alun morkkiksineenkin täydelliseltä.

Ehkä en palaakaan töihin vaan aloitan vihdoin hoitovapaan.

osittainen hoitovapaa