Kun vauva ei nuku päiväunia (mukana silti ohjeet unikouluun, hah!)

Muistanette että hehkutin lapsemme uutta taitoa nukkua läpi yön? No, voin kertoa että päivät meni samalla aivan pipariksi.

Saimme Sleepyltä apua silloin noin kahdeksan kuukauden kohdalla, jolloin Kolmonen oli jo alkanut heräillä öisin kolmen tunnin, pahimmillaan tunnin tai parin välein. Suunta oli siis ennen apuja huono. Joskus alussa Kolmonen nukahti hyvin vielä itsekseen mutta iän ja taitojen karttuessa rauhoittuminen alkoi olla tosi vaikeaa.

Niin sitä nopeasti luisuttiin ensin tissille nukahtamiseen, sitten tissillä roikkumiseen ja siihen hiton heräilyyn. Opetimme nopeasti Marian avulla hänet nukahtamaan taas itsekseen niin että pari viikkoa puhelustamme Marian kanssa vauva nukkui jo täysiä öitä omassa huoneessa. Halleluja!

Tähän väliin pieni nyyh sille ettemme enää nuku perhepedissä. Rakastin sitä, mutta rakastan kyllä nukkumista enemmän.

Saimme yönukkumisen kuosiin hyvällä päivärytmillä, aikaisemmalla nukahtamisella (yhdeksältä illalla muuttui pikkuhiljaa noin seiskaksi jossa nyt ollaan) ja pistäytymisen tekniikalla.

vauva nukkuu huonosti päiväunia

Lol ei. 45 minuuttia kiitos.

Unikouluohjeet lyhyesti: pistäytymistekniikka

  • Tsekataan että unihygienia ja -turvallisuus on kunnossa: huoneessa pimeää, sängyssä ei muuta kuin vauva ja unipussi sekä tiukasti kiinni olevat laitapehmusteet. Unikaveri voi olla, mutta täällä se ei kyllä kiinnosta vauvaa lainkaan.
  • Kohinaa voi käyttää halutessa, meillä ei ole yöllä käytössä.
  • Iltarutiini menisi ideaalisti näin: Iltapuuro, imetys jossain muualla kuin makkarissa, iltapesut, vauvan kanssa makkarin verhojen sulkeminen ja valojen himmennys, sitten yöppärit ja silittelyt / rasvailut hämärässä makkarissa.
  • Vauva lasketaan aina samana toistuvien iltarutiinien jälkeen hyvissä ajoin ennen toivottua nukahtamista sänkyyn. Rauhallisena, ehkä unisena, mutta hereillä.
  • Poistutaan huoneesta —> vauva alkaa itkeä.
  • Palataan huoneeseen minuutin jälkeen. Lasketaan vauva selälleen, silitellään vähän selkää / mahaa ja sanotaan shh shh.
  • Poistutaan pian, ennen kuin vauva nukahtaa tai välttämättä edes rauhoittuu. Sanoisin että pistäytyminen kestää meillä noin 15-30 sekuntia.
  • Palataan huoneeseen kahden minuutin päästä. Toistetaan temput.
  • Jos vauva on ihan tiloissa, nostetaan hetkeksi syliin sängyn päällä.
  • Palataan kolmen minuutin päästä.
  • Jne kunnes itku kuulostaa nukahtavalta (väy-väy-väy), jolloin ei kannata enää häiritä vaan antaa nukahtaa itsekseen
  • Samaa toistetaan yöllä jos bebe herää. Ja päivisin.

Voi päivät sentään saatana.

Kun vauva nukkuu huonosti päiväunia

En enää muista milloin Kolmonen vielä nukkui hyvin pitkät päikkärit mutta tässä melkein 10kk kieppeillä ne ovat olleet jo kauan toivo vain. Aamun nopeat unet (noin 9.30-10) menee hyvin: Kolmonen nukahtaa itsekseen liikkumattomiin vaunuihin tai liikkeessä ja herää aika minuutilleen kymmeneltä iloisena.

Sitten se pitkä unipätkä, tunnetaan myös nimellä “kaksi tuntia jolloin äitiä lähinnä vituttaa”. Ne “nukutaan” sisällä omassa sängyssä, koska selvästi hän haluaa niiden aikana jo liikkuakin ja vaunuissa ahdistaa.

Tähän väliin paljastus: tuo pistäytymisen unikoulu siis toimi meillä mutta iltanukutus oli silti aika raastavaa. Kuukaudenkin jälkeen nukahtaminen vaati vielä aika paljon itkuja, joskus viisi minuuttia ja joskus puoli tuntia – riippui selvästi siitä kuinka väsyneenä meni nukkumaan. Mutta, minä en jaksanut enää sitä kuunnella joten aloin imettää sen uudelleen uneen.

Tiedän, tiedän, olen hölmö ja tämä virheeni voi olla kaiken takana. Mutta haluan vielä toivoa ettei sitä tarvitsisi lopettaa. Sillä yöt menee edelleen kuin unelma! Se nukkuu noin 19.30-6.30 lähes poikkeuksetta ja jos herääkin, nukahtaa helposti itse. Viimeisen reilun 1,5kk aikana on ehkä ollut kaksi yötä jolloin on pitänyt vähän auttaa pistäytymällä.

Palataan siihen päiväuneen. Siinä ei tunnu auttavan mikään. Ei tarpeeksi aikainen nukkumaanmeno (ei yliväsynyt), ei itsekseen nukahtaminen, ei kohina, ei totaalihiljaisuus, ei mikään.

Vauva nukkuu vain puoli tuntia ja herää (cat naps)

Ongelman nimi on cat naps. Kolmonen herää minuutilleen kolme varttia nukahtamisestaan eli ensimmäisen unisyklin jälkeen. Joskus jo puolen tunnin päästä jos nukahtaminen on ollut hankalaa. Se saattaa myös herätä naapurin työmaiden sirkkelöintiin, ohiajavaan rekkaan tai siihen että joku pieraisee alhaalla liian kovaa. True story.

Sitten alkaa se ketutusosuus, jossa minä mietin kauanko jaksan (puoli tuntia) ja mitä nyt jos se ei nuku ja aaaagh tässä meni mun oma aika ja kaikki rytmit menee vituralleen ja nyyyyyh miksi en osaa olen niin kamalan epäonnistunut yhy-yhy-yhy ja tuolla se nyt kärsii tästä kaikesta.

Ymmärtänette. Hän siis herää. Joskus nukahtaa taas itsekseen hetken itkettyään, yleensä ei millään. Ei auta pistäytyminen, ei auta sylissä rauhoittelu, ei auta kärryttely, ei auta saatana mikään. Paitsi jos Insinööri tekee näistä mitään koska hän ei ilmeisesti ole aivan yhtä valovoimainen ihminen kuin minä.

Tosi hyvinä päivinä se nukkuu sen kaksi sykliä eli 1,5h (ja herää silti väsyneenä), monena huonona päivänä koko päivän päiväunisaldo on alle tunti suosituksen ollessa noin 2,5h.

vauva 3kk

Raukka, käy niin vauvaa sääliksi kun hän itkee siellä väsyneenä eikä vaan saa nukuttua vaikka kovasti haluaisi. Uskon että kyseessä on osin se jatkuva vaihe jota vauvavuodeksi kutsutaan; osin hampaat joita on jatkuvasti tulossa; osin aivan jäätävä eroahdistus jossa vellomme; osin kävelyn harjoittelu; osin muun perheen aiheuttamat äänet ja osin meidän mokailumme rytmin tai nukutuksen suhteen. Ja osin se että näillekin unille hän usein nukahtaa tissin kautta.

(En voi luvata korjata tapojani mutta yritän.)

Mutta kyllä hän myös usein ilman sitä rakasta maitoakin nukahtaa, eikä silloinkaan mikään paremmin mene. Että en minä tiedä. Tiedän tosi paljon teoriaa, ja tiedän tavallaan mistä on kysekin (kyllä kyllä, tissit liittyy), mutta hitto tämä tyyppi ottaa tosissaan tämän harjoittelun. Jatkamme kuitenkin edelleen sitkeästi kaavalla rutiinit – itsekseen nukahtaminen – pistäytyminen – luovuttaminen – aikaisin nukkumaan ja yritän ajatella että vauva ei siitä mene rikki (vaikka herää jokaisilta uniltaan aivan sikaväsyneenä) ja että minä kestän kyllä kun tämä minun työni kerran on.

Odotan kuin kuuta nousevaa sitä että saamme siirtyä yksiin päiväuniin, silloin jotenkin on kaikki helpompaa. Sitä odotellessa tiedoksenne että joka päivä kello 13.45 olen joko jo uudelleen nukuttamassa tai angstisesti odottava, itkuhälytintä tuijottava.

Mites teillä?

Äitiys kasvoi minuun kiinni enkä oikein enää muista sitä ihmetellä

Eilen oli minun kymmenes äitienpäiväni, eikä minun tehnyt mieli sanoa mitään. Osittain siksi että tämä päivä on monelle vaikea enkä halua tahattomasti sanoa mitään törppöä.

Toisaalta tuntuu vaikealta sanoittaa jotain joka on niin isoa ja niin jokaisessa palasessani kiinni. Vaara imelyydelle on ilmeinen, vaikka itse asiassa lähes jokainen klisee äitiydestä on totta. Samaan aikaan äitiys on oikeastaan minulle jo niin tavallista ja kaikkialla elämässäni ettei minulla ole siitä oikein mitään sanottavaa. Se vain on, vanhemmuus.

Ettei se vain jää sanomatta, olen valtavan iloinen siitä että olen kolmelle äiti, kiitollinen ja onnellinen. Erityisen rakastunut kaikkiin heistä ja niin-niin-niin onnellinen siitä että uskalsimme vielä Kolmostakin toivoa. Perhe on ollut haaveeni aina ja se on juuri niin siistiä kuin haaveilin. Ymmärrän ettei mikään edellä mainitusta ole itsestään selvää.

Kymmenen vuotta sitten odotin ensimmäistä lastani ja jouduin miettimään mitä äitiys on ja minkälainen äiti minusta tulee. Alussa oli valtavat paineet, luulin että muita kiinnostaa mitä ja miten teen. Oli tärkeää määritellä minkälainen äiti olen, jotta tiedän mitä puolustaa jos jokin menee pieleen. Kun en osannut sittenkään määritellä tuntematonta tulevaa eikä minusta ollut kasvatusoppaiden lukijaksi, päätin että minä olen sitten sellainen vähän hälläväliä-äiti.

”Yritän kyllä, mutta katsokaas kun olin tämä hälläväliä niin saattoi mennä pieleenkin”, ajattelin voivani vastata kasvottoman tuomioistuimen edessä. Oli tärkeää julistaa etten ainakaan ole sellainen tavallinen äityli vaan ihan erilainen. Halusin itse kertoa ensimmäisenä etten sitten aina tee asioita kovin hyvin tai tavallisesti – ettei kukaan pääsisi sanomaan etten itse asiassa todellakaan tee asioita kovin hyvin.

Kutsuin itseäni Valeäidiksi että tulisi heti selväksi miksi poikkean linjasta, jota kukaan ei ollut vetänyt – ihan minä itse vain. Tietysti oikeasti tein kaikkeni ollakseni se todellisin äiti, oikein vahva perinteisen äitimyytin edustaja, sellainen mitä itse ajattelin että äidin pitäisi olla vaikka se ei ehkä edes sopinut siihen mitä itse halusin.

Vuosikymmen myöhemmin kaikki on toisin. Olen ihan tavallinen, perinteinen äityli vaikka ihan omanlaiseni. Taidan olla tasan se äiti jota silloin kovasti yritin olla: rakastava mutta tiukka, sekoileva mutta aina tarvittaessa tilanteen päällä, tunteideni kanssa kokonainen – hermostuvakin – mutta aina lasteni puolella. Edelleen pidän kiinni siitä että syliin pääsee aina halutessa, mutta monta muuta lupaustani olen rikkonut.

Eniten olen muuttunut siinä etten enää niin kauhean aktiivisesti ajattele omaa äitiyttäni, ei se ole asia jota niin enää tarvitsee ajatella. Se vain on. Äitiys on ihana, tärkeä ja välttämätön osa elämääni mutta ei täytä kaikkea. Jotenkin tuntuu että lapseni ovat juuri sellaisia kuin he ovat riippumatta minun äitiydestäni, tai meidän vanhemmuudestanne.

Tuntuu että minun äitiyteni merkitys vähenee sitä mukaa kuin lasteni oman elämän, persoonan ja identiteetin merkitys kasvaa.

Teemme toki edelleen heidän eteensä ja puolestaan paljon ja kannattelemme heitä matkallaan, mutta nyt tunnistan että hyvillä päivärytmeillä, sopivalla ravinnolla ja riittävällä vuorovaikutuksella on eniten vaikutusta minun kuvaani omasta äitiydestä, ei niinkään lapsen kehitykseen. Tieto siitä että olen jo vuosia miettinyt, punninnut ja tarkastellut omaa äitiyttäni riittää kertomaan että olen aivan ensiluokkainen äiti.

Sellainen, jota kiinnostaa.

(Muistutan nyt tässä itseäni palaamaan tämän tekstin ääreen kun teiniys iskee minut kanveesiin ja itken iltaisin sitä miksi olemme niin epäonnistuneita kasvattajina)

En oikein tiedä miten tämän sanoittaisin. Olen samaan aikaan täysin varma siitä että äitiys on mahtavaa ja että olen tehnyt sitä hyvin; varma siitä etten edelleekään tiedä yhtään mitä missäkin tilanteessa pitää tehdä mutta että siitä kyllä selvitään; toisaalta lähes välinpitämätön asiaa kohtaan.

Ai niin tosiaan olen äiti, no on se kyllä parasta, suosittelen jos mahdollista!

Ehkä se isoin muutos on se että äitiydestä on lasten kasvaessa tullut yksityisempää ja yksilöllisempää. Vauvan hässäkät ovat edelleen sitä samaa universaalia “aargh miksei se nuku” shaibaa joita voi jakaa somessa ja joiden tutuille tunteille voimme kaikki yhdessä nauraa tai itkeä.

Mutta näiden isompien kanssa on ihan eri peli. Kukaan muu kuin puolisoni ei ehkä ymmärrä miksi lapseni kirjoittama ihan tavallinen lause äitienpäiväkorttiin sai minut melkein itkemään, helpotuksena siitä että jotain olen viime viikkoina tehnyt oikein.

En yritä sanoa kasvaneeni jotenkin viisammaksi, kypsemmäksi ihmiseksi jonka ei enää tarvitse tätä äityttä sillä tavalla analysoida, nimimerkki kolmen äiti nähkääs. Yritän sanoa että äitiys on kasvanut minuun niin kiinni etten enää tunnista sitä omaksi erilliseksi hahmokseen, jota voisi tutkia.

Sen haluan sanoa että silloin kun kipuilet oman vanhemmuutesi kanssa ja mietit oletko riittävä, todennäköisesti olet.

Oman vanhemmuuden tutkiminen ja ihmetteleminen on kivaa. Vanhemmuuden muuttuminen vuosi vuodelta on jännittävää seurattavaa, ihan yhtä jännittävää kuin niiden lasten kasvaminen.

Tulee aikoja jolloin se kaikki vain on, kaipaamatta sen suurempaa analysointia tai pohdintaa. Äitiys saattaa tulla ja kaapata osan identiteetistä, niin kokonaisvaltaisesti ettei sitä tarvitse enää eritellä, muuttuua niin itsestäänselväksi osaksi ettei enää tunnu hurjalta että se kaappasi sinusta osan. Tai sitten se vain solahtaa osaksi elämää muuttamatta juuri mitään muuta kuin ruokakauppaostoksiasi.

Vuonna 2010 minä yritin olla solahtamatta vauvakuplaan ja se harmittaa vähän vieläkin. Haluaisin sanoa menneisyyden itselle että sukella vaan ihan kokonaan siihen äitiyteen, sen pohtimiseen, sen fiilistelemiseen, valtavan muutoksen käsittelemiseen. Aloita blogi, juttele rohkeasti aiheesta lapsettomille kavereille, päivitä Facebookia liikaa ja spämmää WhatsApp -ryhmät täyteen päivittäisiä kuvia.

Tai älä kerro kenellekään mitään. Anna muutoksen olla sen kokoinen miltä se sinulle tuntuu.

Juuri nyt olen aika tasaisessa vaiheessa, tilanteessa jossa äitiys on mahtavaa, tavallista ja kaikkialla mutta huomaamatonta. Veikkaan että vuosikymmenen päästä mietin äitienpäivänä huomattavasti enemmän lapsiani kuin itseäni.

Äitiys on kyllä aika best. Se on asia josta kirjoittaa monta sataa sanaa silloinkin kun ajattelee ettei ole siitä mitään sanottavaa.

Lue myös

En jaksa patistella enää hetkeäkään

Ei vidu kun en jaksa enää ollenkaan patistella. En ketään, en kertaakaan, en saatana ollenkaan.

Aamusta iltaan patist patist patist. Välillä tekisi mieli laskea kuinka monta kertaa ohjaan, pyydän, käsken, komennan, uhkailen, kiristyn, huudan. Viimeistä onneksi vähiten, kaikkia muita kymmeniä, satoja, ehkä tuhansia kertoja päivässä? En kyllä uskalla laskea, hulluksi tulisi.

Tätähän se vanhemmuus toki on, synnäriltä varmaan hautaan asti mutta kyllä tämä etäkoulu on vienyt hommat ihan uusiin sfääreihin.

Ihan sama miten hommia pilkkoo, etukäteisvaroittaa, motivoi, johtaa tai sitoo aikaan. Söpöt laput ei auta enää ketään. Ei tapahdu, ei etene. Arjen vetelä mato se vain matelee pitkin murmelipäiväänsä, hiljaisesti vastustellen joka hetkeä kunnes on taas yhtäkkiä ilta ja patistelija lataamokunnossa.

Vaihtakaa vaatteet, syökää aamiainen, juo vielä maito, hae koulukirjat, avaa koulukirjat, tee toi sivu, joo tee vaan, no ni toi eka lasku, okei nyt jätän sut hetkeksi tekemään, miten sujuu, tee nyt vain, sulla on jo eka sana tossa. 

Syömään! Hei tulkaa nyt syömään. Oikeesti, syömään. 

Sitte mennään ulos, käykää vaihtaa vaatteet. Käsienpesu! Kävitkö jo vessassa? Pitää käydä kyl. Mee nyt. Vie omat astiat paikalleen. Nämä astiat. Paikalleen. Nyt hei oikeesti.

Kuuletteko te mua? Kuitatkaa!

Syömään! 

Vielä viimeinen tehtävä, tee vaan. Ei ole paljoa, yksi sivu. Laittakaa nää lelut takaisin paikalleen. Vaatteet menee pyykkikoriin. 

Mulla tulee paha mieli kun te ette kuuntele. Hei, kuulitko sä?

Syömään! 

Nyt on sit hei jo lasten nukkumaanmenoaika, laitatko iltapalan.

Syömään!

Ei meillä lasketa mutta voi elämä sentään että nämä viimeiset neljä päivää kotona tehtävää koulua saavat olla pian ohi. Tämä äitiankka ei jaksa enää kertaakaan sanoa kvaak kvaak kvaak, saatana nekin ankat olisi saaneet tulla heti ekasta pyynnöstä kotiin niin ettei tarvi miehiä perään lähettää.

Syömään!