Kävin juuri 12 kilometrin lenkillä, juosten. Se tuntui alusta loppuun tosi helpolta, sen kuin juoksin.

On niin epäreilua että voin tehdä nyt näin mutta vuoden päästä, työarjen jo alettua, vain haaveilen tästä. On epistä että urheilu on silloin kevyttä, helppoa ja mukavaa kun kunto on jo hyvä. Silloin on ihan täysin mahdollista hetken mielijohteesta vetäistä yli kympin lenkki ja vaikka lopussa vähän kiriä tahtia kun se sujuu niin helposti.

Toisin on silloin kun yrittää aloittaa tai lisätä urheilua elämässään.

Kiva lenkki oli tämäkin

Hyvän kunnon saavuttaminen vaatii tosi hitaita alkuja eli paljon aikaa

Tajuan aina vasta oman kunnon ollessa hyvä että ei mikään ihme että paljon urheileva jengi urheilee paljon, se kun on niille niin helppoa! Sen kuin menee vaan ja on mukavaa. Sitten taas ne jotka haluaisivat urheilla enemmän joutuvat tarpomaan ensin todella kitkerän kunnonkohotuskuurin läpi.

Huonokuntoisen motivaatio voi olla vaikka kuinka kova mutta se ei poista sitä että urheillessa alku on joko hidasta tai raskasta tai kumpaakin. Kovakin motivaatio helposti loppuu jos viiden kilsan juoksu tai edes kävely on liikaa. Silloin sitä jää vain katkerana katselemaan muiden päivityksiä siitä kuinka ne juoksi kaksitoista kilometriä ja itse lopetti yhden jälkeen kun se vaan oli niin rankkaa.

Kunnon kasvattamisen salaisuushan on rauhallinen tahti, mutta harva maltttaa – eli ehtii – oikeasti niin hitaasti etenemään. Ennen kuin mitään juoksuja edes haikailee pitäisi kävellä, kävellä, kävellä. Selvittää se oma peruskestävyys-alue ja pysyä siinä.

Mutta kuka ehtii arjessa kävellä tunnin päivässä?

Kunnon kasvattaminen on kuin autotallia siivoaisi: Ensimmäinen raivaus on järkkyä tervaa mutta kun kaikelle löytyy hyllyt on siistinä pitäminen ja siivoaminenkin helpompaa.

Kohta tämä juoksukunto on kaunis muisto vain

Puhun täysin omasta kokemuksesta, myös tulevasta. Tämän päivän lenkkiä siivitti katkeransuloinen aavistus siitä että näin ei tule olemaan kauaa. Heti kun palaan töihin, muuttuu urheilun harrastaminen niin paljon suunnitellummaksi ettei se enää tapahdu vahingossa ja itsestään vaan tarkasti järjestämällä – osin pakottamalla.

Hoitovapaalla on varaa valita lähteä treenaamaan suunnilleen juuri silloin kuin siltä tuntuu, töihin palatessani on lähdettävä silloin kuin siihen on mahdollisuus, eikä se ole välttämättä ollenkaan itselleni mukavaan aikaan. On tosi eri asia lähteä lenkille iltaseitsemältä pitkän päivän päälle kuin aamuyhdeksältä virkeänä auringon paistaessa.

Siitä syntyy huono kierre: jokainen väliin jääneen lenkin päivä saa tottumuksen voiman hiipumaan ja samalla kunnon laskemaan.  Yhtäkkiä ei olekaan ihan noin vain helppoa nostaa jalkaa, vaan juostessa joutuukin ponnistella. Suuhun jää vähän vaikeamman suorituksen maku ja lähteminen käy henkisesti vaikeammaksi kunnes urheilu muuttuu asiaksi jota pitäisi tehdä eikä jota tekee mieli tehdä.

Tästä kirjoitti muuten vastikään Project Maman Katja ja tunnistan tästä kaiken! 

Hyväkuntoisen on helppo rehkiä

Eniten motivaatiota, tsemppiä ja ”epämukavuusalueelle menemistä” ihminen tarvitsee silloin kun kunto on tosi huono. Hyväkuntoisen on kiva ”ylittää itsensä” eli rehkiä myös kovalla sykkeellä ja lihakset täristen, koska sitä tuntee itsensä niin hyväkuntoiseksi ja pystyväksi! Huonokuntoisena urheilussa on jatkuva inhottava tunne alisuoriutumisesta, kun pienikin ylämäki saa piiputtamaan.

On ihan uskomaton suoritus että saa itsensä yhdellekään juoksuaskeleelle jos juokseminen ei ole omassa keinovalikoimassa. Väheksymättä lainkaan kovaa treenaavia, sillä he ponnistelevat tavoilla joita en voi itse edes käsittää, sanon silti että nostan itse eniten hattua niille jotka menevät sille vuoden viidennelle lenkille. Se on tuhannesti vaikeampi lenkki kuin viikon viides.

Miten hyvään juoksukuntoon raskauden jälkeen?

Heille jotka kysyvät, miten sain itseni tähän juoksukuntoon raskauden jälkeen joudun vastaamaan ”vahingossa”.

Vaunuttelin ensin kuuden, seitsemän kuukauden ajan tunnin tai kaksi päivässä ja sitten aloin pikkuhiljaa juosta, ensin minuutin sitten kaksi. Keräsin siis hyvän peruskunnon kasaan kaverin kanssa rupatellen, vauvaa nukuttaen. Juoksun vauhti taas nousi kovakuntoisen ystävän siivittämänä kun en halunnut jäädä jälkeen ja jutellessa sen epämukavuuden sieti paremmin.

Sitten kun kuntoni tästä taas romahtaa, joudun ehkä hankkimaan koiran. Koska en keksi miten muuten saisin itseni joka päivä säästä välittämättä tunniksi ulos.

Olen tosi fiiliksissä tämän hetken tilanteesta, jossa juokseminen ja urheilu tuntuu kivalta sekä mahdolliselta. Se on nyt asia johon tiedän pystyväni ja joka tuottaa enemmän hyvää kuin huonoa fiilistä. Arvaan että pian voi olla vain toisin, mutta en anna sen häiritä itseäni vaan juosta jolkotan menemään.

Ps. jos sulla on haaveena juoksukunnon parantaminen, liity Shitty is the new Blackin juoksuryhmään!