Mulla on ollu tänä(kin) kesän lievä pakkomielle ”tehdä kaikenlaista kivaa perheenä”. Listalla oli huvipuistoja, mökkeilyjä, kaupunkiretki jonnekin (mieluiten junalla!), eväsretkiä kivoihin paikkoihin ja paljon uimista. Sellaista että kesä tuntuisi kesältä, eikä vain joltain pitkältä vapaalta.

Tämä paljolti siksi että minun tylsistyvä mieleni saisi jotain jännää tekemistä ja odotettavaa  mutta myönnän että taustalla on myös jonkinnäköinen tarve tarjota lapsille niitä sellaisia klassisia kesämuistoja, joita voivat sitten omille lapsilleen kertoa edelleen.

Sitten olenkin ollut aika raskaana, pihalla onkin ollut aika paljon hommaa, sää välillä vähän epäsuotuisa ja anakondatkin on jumalauta karanneet. On jäänyt väliin saarimökkeilyt, uimarannat ja Särkänniemeilyt. Olen itse hajoillut välilllä vähän tähän kotona oloon ja tyhmästi stressannut siitä että lapsetkin joutuvat raukat vaan luuhaamaan täällä äitinsä seurana päivästä toiseen kotona.

Jotenkin erityisesti se väliin jäänyt Särkänniemi söi minua. Olin ehtinyt tehdä siitä päässäni sellaisen kesän kohokohdan, että sitten me oltiin siellä Särkänniemessä koko porukka! Vaikka meillä oli ihan sairaan kiva päivä Tampereella silti (kiitos vielä kerran ihana Maiju, sori kun en ihan naapurin muija -tasoa pysty olla!), päätin lasten puolesta että hekin ovat tosi pettyneitä kun suuri ja suunniteltu Tampereen keikka ei ihan aiotusti onnistunut.

Todellisuudessahan lasten pettymys kesti sen noin kolmetoista sekuntia. Isoimpia kiksejä ja taatusti tärkeämpiä muistoja ne ovat kerryttäneet ihan täällä kotiseudulla.

Kakkosen ensimmäinen Helsinki Cup ja ensimmäiset pelit koskaan, yksi vieläpä maalivahtina torjuttuine laukauksineen; Ykkösen kahdenkeskinen imetysvaateshoppailureissu äidin kanssa; lasten yhteinen nakuhyppely trampalla kesken kaatosateen, omalla pihalla saunasta viilentyen; spontaani leffailta yhtenä tiistaina; myöhäisillan retki lähirantaan märkäpuvut päällä, kylmään veteen kastautuen.

Eilen istuin siinä saunan terassilla ja kuuntelin sitä trampalta kaikuvaa iloista kiljumista. Mietin, että ei ne kyllä varmaan edes huomanneet sitä puuttuvaa Särkkää, mutta tämän ne kyllä tulee muistamaan. Kuinka me huudeltiin sieltä naked areastamme käsin että tulkaa jo takaisin lämmittelemään ja ne huuteli takaisin että Eikä tulla! tietäen hyvin ettei me voida nakuina sentään niitä pihan poikki lähteä noutamaan.

Siinä hetkessä sitä olisi voinut olla todella ylimielinen ääliö ja ajatella että kyllä ne parhaat ilot elämässä ovat kuulkaa ilmaisia. Että ei tässä mitään Särkänniemeä tarvita kun vaan ollaan yhdessä. En ajatellut, koska mikään ei ole koskaan ilmaista ja kesä on siitä vankka todiste.

Tämä näennäisesti melko virikkeetön kesälomammekin on jo muutamassa viikossa ollut hirveä rahasyöppö. Jokaiseen asiaan menee päivittäin rahaa enemmän kuin normaaliarjessa, puhumattakaan näistä retkipäivistä. Lämpimiä ruokia koko perheelle pitää nykäistä enemmän, huvipuistot maksaisi sen parisataa per kerta, shoppailu aina liikaa vaikka mitään ei muka ostaisi, huominen Heureka yhden lapsen kanssa melkein neljäkymppiä (plus ruoat päälle), yksi leffakäynti helposti kuusikymppiä herkkuineen ja ihan vaikka se futiskin harrastuksena satoja euroja vuodessa.

Puhumattakaan siitä miten monta gaziljoonaa pitää upottaa että ylipäänsä voi asua Helsingissä ja olla oma piha, tramppa, sauna. Tai että voisi vaikka lähteä äkkilähdöllä lämpöä hakemaan niin kuin iltapäivälehdet ovat tänään meitä kaikkia kehottaneet.

Päälle kesäkuun leirit, uudet kesävaatteet ja -kengät (mitä ovat nämä pitkät lapset meillä joille ei ollutkaan kaapissa mitään?), aurinkorasvat, neljän euron jäätelöpallot, bussiliput, eväsmansikat ja hemmetti noi pyörätkin on just nyt jäämässä pieneksi, pärjäisitkö vielä hetken tuolla?

Ilmaista on vain puistolounaat ja kirjasto ja niillä ei kyllä koko kesää painella.

Tämmöisenä superhyvätuloisena kermaperseenä (ja silti kesän menoja päivittäin miettivänä) minua kirpaisee joka kerta kun  näen Facebookin feedissä uuden päivityksen Apuna Ry avustus -ryhmästä. Siellä toiset perheet ovat saman kesäongelman äärellä mutta aivan eri mittaluokassa. Taas on yhdellä perheellä Kela-tuet myöhässä ja toisella yllättävä kustannus upottanut koko pelin, joku kaipaa pientä avustusta että saisi lapset edes kerran jätskille ja toisella on ihan toden teolla ruoka loppumassa kaapissa.

Jokaisen tarinan perässä on onneksi useita kommentteja, joissa kerrotaan perheelle olevan hieman jätskirahaa tulossa, lahjakortti ruokakauppaan postissa tai yhden HopLop synttärivieraan arvoinen rahalahjoitus yhdistyksen tilillä. Usein osallistun itsekin pienellä summalla, sillä tiedän että tämä ryhmä on monelle viimeinen oljenkorsi tai valtavan onnen lähde. Että voi lapselle tarjota vihdoin ne synttärit, jotka jäivät joulun takia talvella pitämättä, ryhmän avulla.

Suomessa yli kymmenen prosenttia lapsiperheistä on köyhiä, reilusti toistasataa tuhatta lasta sinnittelee arjessaan. Moni järjestö tukee näitä perheitä systemaattisesti (kuten Pelastakaa lapset) ja onhan meillä Suomessa sosiaaliturva, juu. Mutta aina ei ehdi tai voi systeemi auttaa. Tulee lomakausia, yllättäviä menoja ja ihan vain rehellisesti toive saada joskus jotain muutakin elämään kuin arjesta selviytymistä. Käyntejä HopLopissa tai Lintsillä.

Elämässä kiinni pitäviä ruoka-apuja ja toisaalta pienten hetkien iloja tarjoaa juuri tämä muutaman naisen perustama ja vapaaehtoisvoimin pyörivä järjestö Apuna Ry. Apuna yksinkertaisesti tuo apua tarvitsevien perheiden tarinan näkyväksi Facebook-ryhmässään ja tarjoaa helpon tavan auttaa juuri sitä perhettä.

Jokainen perhe tarvitsee mahdollisuuden lomailla välillä ja saada arjestaan pientä breikkiä. Jos sinulta irtoaisi pientä apua, voit liittyä Apuna Ry avustus FB-ryhmään ja auttaa juuri tiettyä perhettä tai sitten laittaa vaikkapa suoraan rahaa yhdistyksen harkinnan mukaan käytettäväksi Mobile Paylla antamalla vastaanottajan numeroksi 16690. 

On tosi surullista, että Suomessa joudutaan menemään näin vahvasti yksilöiden väliseen apuun kun systeemi ei saa pidettyä perheiden nenää pinnalla, mutta samalla olen tosi iloinen että näitä tahoja löytyy ja erityisesti ihmisiä jotka jaksavat näitä pyörittää. Apuna on ollut mulle sopiva tapa auttaa, toinen ihana on ruoka-apua tarjoava Venner. Suuresti ihailen myös Karkkipurkin Annikan kaltaisia perheitä, jotka jaksavat toimia päivystävänä sijaisperheenä, lue tästä tosi hyvä juttu siitä.

Tuleeko vielä muita hyviä vinkkejä, joissa voi matalalla kynnyksellä auttaa muita perheitä?