Tietoa mainostajalle ›

Kannattiko lähteä Afrikkaan?

Myönnän miettineeni pitkään Ugandaan lähtemistä. Mietitytti onko mitään järkeä lennättää ihmisiä toiselle puolelle maapalloa muutamaa kuvaa, videota ja blogikirjoitusta varten. Matka on aina kuitenkin iso rasite sekä maapallolle että Planin budjetille. Kannattaako lähteä Afrikkaan?

No todellakin kannatti!

Kaupallinen yhteistyö: Plan Suomi ja Suomen Blogimedia

Matkasta oli monta äärimmäisen isoa hyötyä kohdemaan lapsia ja Planin toimintaa ajatellen. Ensinnäkin veimme konkreettisesti mukanamme ison lahjoituksen teidän avullanne: 1000 kirjaa ja hirveästi muistivihkoja, kyniä, kumeja ja värikyniä. Toisekseen, me pääsimme näyttämään teille livenä paikan päältä, miten homma oikeasti pyörii ja pystyimme vastaamaan (toivottavasti) kaikkiin kysymyksiinne. Kolmanneksi, me kolme saimme paljon paremman ymmärryksen siitä, mitä Planin toiminta todella on, joten pystymme vaikuttamaan teihin entistä paremmin. Siitähän tässä loppupeleissä on kyse; että me kolme saamme teidät liikkeelle ja mukaan Planin toimintaan.

”5-vuotias Evie Mosambikista sai juuri kummiperheen Vantaalta.”

Ilokseni voin kertoa, että olemme vaikuttaneet teihin! Saimme jo matkan aikana viestejä Instagramin kautta, jossa kerrottiin jonkun lähteneen kummiksi meidän juttuja seurattuaan. Yksi kertoi jopa olleensa skeptinen toimintaan, mutta seurattuaan matkaamme muutti mielensä ja ryhtyi kummiksi. Jo tämä yksittäinen tarina tuntui siltä, että tännehän kannatti lähteä. Lisäksi Planilta on jo useampaan otteeseen hihkuttu iloisia uutisia: käyntejä sivuilla on ollut selvästi normaalia enemmän, kummeja on tullut merkittävästi enemmän.

HYVÄ TE!

Yksi matkasta käteen jäänyt anti oli tämä Kampista ja minusta kuvattu kummivideo. Siinä välittyy minusta hienosti matkamme fiilis.

Katsoin videon läpi varmaan viidesti tippa linssissä ja jaoin omassa Facebook-profiilissani. Varttia myöhemmin uusia kummeja oli taas kaksi lisää.

”No niin, jouduin blogimainonnan uhriksi. 3-vuotias Esther Sambiasta sai kummit Helsingistä”

Kylmät väreethän siinä menee kun miettii, että minun muutaman päivän matkani on saanut monta ihmistä sitoutumaan pitkäkestoiseen auttamiseen. Haluan kiittää teistä jokaista, joka lahjoitti euronkin matkakassaamme, tykkäsi kuvastamme, jakoi juttumme, liittyi kuukausilahjoittajaksi tai otti peräti kummilapsen itselleen. En tiedä arvaatteko ollenkaan kuinka hyvältä se meistä tuntuu! Kiitos!

Ja tiedättekö, sillä kaikella avulla on todella iso merkitys. Esimerkiksi Kamulin alueella, jossa me vierailimme, on nyt mahdollista jalkautua entistä useampien perheiden luo. Tällä lauseella on kirjaimellinen tarkoitus. Planin paikalliset työntekijät todella menevät perheiden luo kyliin, istuvat niillä samoilla jakkaroilla kuin mekin videolla ja juttelevat. Opettavat, muistuttavat, kuuntelevat ja joskus vähän tenttaavatkin.

Onhan lapset vielä koulussa? Joka päivä? Onhan kaikilla riittävästi ruokaa ja toimiihan kylään kaivettu kaivo? Perheiden luona tsekataan kaikkien oltavat, tarkistetaan ravitsemuksen tila ja kerrataan miksi ehkäisyä pitää käyttää. Perhe perheeltä koko yhteisön mahdollisuudet kehittyä kasvavat.

Perheet, joiden luona me kävimme matkamme aikana olivat Luckylle ja muille Planin työntekijöille tuttuja; he ovat käyneet täällä ennenkin. Hämmästyin itse hieman kun Lucky kyseli kuulumisia Satun kummilapsen isoisältä. Hän todella tiesi mikä perheen tilanne on ja mikä osa auttamisessa on tärkeintä! Sitä jotenkin ajattelee järjestöistä että työ on pääasiassa massaduunia; asioiden edistämistä kabineteissa, avustusrekkojen liikehdintää ja valistavien ohjeiden jakamista pamflettien muodossa. Onhan se sitä kaikkea myös mutta myös hyvin käytännönläheistä ja paikallista. On ihan hurja ajatella että tapaamiemme ihmisten kaltaisten työntekijöiden kautta Plan tavoittaa satojatuhansia lapsia ja aikuisia ja kertoo yksilöllisesti samat asiat uudestaan ja uudestaan. Ihminen ja perhe kerrallaan.

Ugandassa on muuten aika hyvä kummitilanne, sillä kummeja puuttuu enää 37. Mitäs sanotte, eikö hoidettaisi Uganda ns. jiiriin kummitilanteen suhteen? Tästä linkistä pääset liittymään juuri Ugandan lasten kummiksi.

Kummius on hyvin yksilöllistä apua. Sen lisäksi että avun saa koko yhteisö, itse kummilapsi on kunniastaan äärimmäisen onnellinen, eikä se ole pelkästään mieltä ilahduttava asia vaan aivan konkreettinen apu: Kummilasten vanhemmat ovat kertoneet, että lapset ovat muuttuneet itsevarmemmiksi ja sosiaalisemmiksi kummiuden myötä. Opettajat ja Planin vapaaehtoiset raportoivat lasten paremmasta koulumenestyksestä ja korkeammista tavoitteista eli halusta vaikuttaa itse omaan tulevaisuuteensa.

Miettikääpä sitä. Te olette tehneet kymmenistä lapsista itsevarmempia, aktiivisempia yhteisönsä jäseniä, jotka kantavat mielessään joka päivä kiitollisuutta muutaman kympin kuukausimaksusta.

Kyllä kannatti.

Haluatko osallistua auttamiseen?
Ryhdy kummiksi tästä
Liity kuukausilahjoittajaksi

Lue myös:

 

Tänään kello 15.25 Turun juna-asemalla

Turun juna-asemalla parahti hikinen nainen itkuun. Sillä oli kova pissahätä, jalat menossa rakoille ja liian painava kassi täynnä turhia vaatteita.

Tarkka kellonaika on helppo muistaa. 15.25 lähti kohti Helsinkiä juna, jonka kyydissä en sitten kuitenkaan ollut.

Miten voin olla näin tyhmä? Olen kulkenut junalla Turusta Helsinkiin arvioni mukaan vitusti. Tiedän ihan tasan tarkkaan että se juna ei mene siitä mistä voisi kuvitella, suoraan aseman edestä, vaan sehän perhana lähtee sieltä sivuraiteelta. Sellainen pieni mindfulness testi Turun tyyliin; jos et ole skarppina, jäät kyydistä. Siinä sitten juokset kymmenen metriä junan perässä ja katselet kun se alkaa etääntyä.

Pienen itkun jälkeen viiltävä tilanne-analyysi: jos juoksen 20 minuutin päästä lähtevään Onnibussiin, saatan teoriassa ehtiä Ykkösen iltapäiväkerhon kevätjuhliin. Vai jäänkö asemalla tekemään tiukasti töitä tunniksi, saisin menetetyn ajan käyttööni?

Pohtiessani kalenteri muistuttaa että asiakastapahtuma jatkuisi nyt täl puol jokkee. Tapahtuma, jonne ilmoittauduin mutta jäin kuitenkin menemättä jotta ehtisin tyttären juhliin ja ei se varmaan niin tärkeää ollutkaan. Tulee toinen ilmoitus, “valmistele huomisen tapaaminen”. Ai niin sekin.  Hemmetti. Pari kyyneltä lisää.

Alan juosta kangaskassi heiluen ja jalat kärsien bussiin, jos vaikka ehtisinkin. Bussilippuja ei pysty enää varaamaan, joten joudun vaihtamaan paikkaa neljästi ensimmäisten pysäkkien aikana. Mahdun penkille, johon paistaa aurinko. Bussissa on ilmastointi rikki ja Turussa on historian kuumin toukokuinen päivä. Bussin vessassa ei tule vettä käsipesuun. Minulla on jano ja akut loppu, sekä laitteista että itsestäni. Viereisen penkin tyypit puhuu liian kovaa ja syövät haisevaa banaania. Ylleni laskeutuu marttyyrinviitta, se tuntuu niin pehmeältä.

Turhaan jätin sitten sen asiakastilaisuuden väliin, josta olisi varmasti ollut hyötyä.
Turhaan yritin ehtiä Ykkösen iltapäiväkerhon kevätjuhlaan, nyt siihen ei oikeasti millään ehdi.
Turhaan kävin eilen vielä ostamassa sukkikset kun niitäkään ei sitten tarvittu.
Turhaan tulin koko Turkuun saatana.

Yksi sählätty iltapäivä tuntuu hirvittävältä rikkeeltä, jota pitäisi pyytää kaikilta anteeksi. Olen niin pahoillani että sotkin tämän! Anteeksi etten nyt ehdi juhlaasi. Pahoitteluni etten ole asiakkaiden kanssa verkostoitumassa. Onpa harmillista että minulta jäi nämä taloyhtiön talkoot väliin. Riittämättömyyden tunteita riittää ihan joka suuntaan.

Itku juna-asemalla. Varma merkki siitä, että kaikkea on nyt vähän liikaa. Tai kuten Mamma Rimpuilee sen sanoi:

Kuva ja vertaistuki: Mamma Rimpuilee

Netissä on välillä kurjaa. Voiko lapset päästää sinne?

Simppeli Sormiruokakeittiön Marjutin kännykkään saattaa illalla piipata viesti, jossa kerrotaan hänen pilanneen jonkin toisen ihmisen päivän olemalla liian täydellinen äiti.

Marjut on joutunut kohtaamaan netin nurjaa puolta omassa some-työssään ihan riittävästi. Ikävää kommentointia, henkilökohtaisia loukkauksia – ja jopa yksi rikosilmoitukseen asti yltänyt tapaus. Siis sormiruokailun takia.

Enkä minäkään aina pelkkiä mukavia kommentteja saa. Tai kirjoita.

Keskusteluilmapiiri on ehkä muutenkin nykyään armottomampaa kuin ennen, mutta etenkin netissä se näkyy ikävällä tavalla. Hetkelliset tunteet sylkäistään saman tien ulos kommenttina, joka satuttaa, yllyttää, myrkyttää. Ei aina, eikä kaikki, mutta liikaa silti. Voiko tänne edes edes lapsiaan laskea?

Tapasimme Marjutin kanssa podcast-studiossa keskustellaksemme nihkeyksistä ja mitä ne isommassa kuvassa tarkoittavat.

Kummallista kyllä, tämä aihe oli yksi kauden vaikeimmista. Tuntuu vaikealta puhua siitä, kuinka vaikeaa on nykyään puhua. Jokainen lause pyörii mielessä ennen ja jälkeen sen sanomisen kun kelaan, sanonko nyt taas jotain sellaista josta joku muu voi raivostua.

Me ihmiset viestimme ihan koko ajan toisillemme, myös silloin kun emme puhu tai kirjoita. Asentomme, ilmeemme, eleemme ja sanamme ovat kaikki yhtä isoa muovailuvahaa, jolla me yritämme kertoa jotain ja vastaanottaja tulkitsee sen juuri niin kuin hänellä sillä hetkellä on mahdollista.

Ei ole olemassakaan täydellistä viestiä ja yksioikoisen helppoa tapaa viestiä.  Tavallisessa keskustelussa me vielä jotenkin tunnumme tämän ymmärtävän. Sanomme anteeksi en ymmärtänyt, rutistamme kulmiamme kun närkästymme tai tuhahdamme kun joku sanoo jotain oikein kurjaa. Annamme jo ennen riitaa monta mikrovastausta, jolla kerromme toiselle että viesti meni nyt matkalla rullalle, yritä uudestaan.

Netissä mitään mikroilmeitä ei ole, eikä armoa aina anneta. Pahimmillaan viesti tulkitaan, siitä raivostutaan ja siihen vastataan, kovaa. Äkkiä myrsky on valloillaan eikä kukaan enää edes muista mikä alkuperäinen asia ehkä oli.

Tätä tapahtuu kaikkialla. Mustan huumorin twiitti voi johtaa potkuihin yhden lennon aikana, yksi prom dress kuva voi johtaa tappouhkauksiin ja laiska uutisointi pilaa musiikkiuran. Bloggaajina me näemme tätä ehkä vielä keskivertoa enemmän. Otamme vastaan joskus asiallista, joskus turhan tiukkaa ja joskus aivan poskettoman kamalaa viestintää vihaisilta kuulijoilta, lukijoilta, katselijoilta.

Mitäs läksitte, voi nyt sanoa. Itepähän laitat ne juttusi nettiin. Kyllä kyllä. Tiedostamme riskimme. Mutta silti halusimme jutella aiheesta meidän kokemuksiemme valossa ja miettiä, mitä tämä tarkoittaa lapsillemme ja meille vanhempina? Kuinka kasvattaa ja valmentaa lapsia niin että väärinymmärrysten luvattu maa ei muutu vaikeaksi ja kipeäksi?

Luvassa varovaisia sananvalintoja, ympäripyöreää kiertelyä ja silti varmaankin muutama vähän väärin valittu lause. Osallistukaa keskusteluun, tämä on vaikea aihe!

Jaksoon pääset tästä ja alta suoraan:

Kuvissa yritän viestiä olevani kuuma, hauska JA älykäs.