Tämä on ihan käsittämätöntä. Yritä siinä sitten kirjoittaa mitä tahansa fiktiota, tarinaa, biisiä, lauseenpuolikasta, kun se hullu natsi iskee. Bongaa turhat “eli”:t, ainaiset “no:t”, valittaa kliseisestä sanaparista, bongaa monta lattean imelää kuvailua ja huokaisee näiden typeriän listamaisten lauseiden muodosta. Maneeria, maneeria, maneeria – etkö sinä todella parempaan pysty?
No en. Saatana. Ole sinä itsekritiikki hiljaa siellä, yritä ite tässä paineessa.
Se on kai niin että minulle laadukkaan fiktion kirjoittaminen on ihan mahdotonta. Tuotan hyvää, kohtuullista ja paikoin jopa loistavaa tekstiä vain silloin, kun kirjoitan jotain itseäni kiinnostavaa, minusta lähtevää. Jos lapsille käy jotain hurjaa, hauskaa tai outoa. Jos innostun uudesta jutusta tai löydän päästäni ajatuksen, joka ei jätä rauhaan. Sydämenpaloa. Sitä saan tuotettua helposti, mukisematta ja kontrolloimatta. Silloin saatan kirjoittaa kappale- tai jopa sivukaupalla kamaa ilman että edes katson välissä mitä syntyy. Nakutan menemään ja muutaman minuutin jälkeen lopetan, lähes hengästyneenä, ja ihmettelen tulosta. Tuliko tämä kaikki todella minun näppikseltä? Sehän on..hyvää?
Miten samasta saa kiinni silloin kun tekstillä on jokin tavoite? Onko vastauksena mitään muuta kuin ”harjoittelu ja toisto?” Vai menisikö sitä johonkin työväenopiston kurssille?
Jos joukossamme on pöytälaatikkokirjailijoita, tai niitä oikeasti kirjailjoiksi ryhtyneitä, kertokaa heti – miten ihmeessä kirjoitetaan hyvää fiktiota?
Lomahaasteesta päivä 27/30 suoritettu. Apua, loma loppuu kohta. Haasteessa kirjoitan loman aikana (3.8. saakka) vähintään yhden kirjoituksen per päivä.