Erään keskustelun aikana se jysähti yhtäkkiä tajuntaani: en ehkä koskaan pysty päästämään irti pelosta, että olen liian vaativa.
Minulta kysyttiin, miksi asiat muuttuivat teillä kotona kirjan kirjoittamisen myötä, mitä miehesi tarkoitti, kun sanoi, että kirjan kirjoittaminen on tehnyt sinulle hyvää? Vastasin, että minä olen alkanut puhua enemmän ääneen, pyytämään ja välillä vaatimaankin enemmän.
En enää ihan joka kerta pelkää olevani liian vaativa, jos pyydän asioita.
Tämä kuulostaa niiiin tyhmältä auki kirjoitettuna, mutta kerron silti: aiemmin saatoin katsoa petaamatonta petiä ja miettiä, että tuo pitää tehdä. Mielessä saattoi käydä ajatus siitä, että voisihan mieskin sen tehdä, mutta en halunnut suoraan pyytää sitä häneltä.
Miksi?
Pelkäsin, että olisin liian vaativa. Pelkäsin, että se olisi nalkuttamista.
Siis ihan tavallinen taloushoidollinen asia, joka yleisen käsityksen mukaan lienee ihan ok toive, ei mikään siivoushullun absurdi kunnianhimoinen ajatus.
Silti määritän suuren osan omista toiveistani tähän liian vaativaa, älä nalkuta! -laariin.
(Nalkuttaa – sanan käyttö on muuten ilmiönä sairaan kiinnostava asia, pengon siitä vielä joku päivä teille erään löytämäni tutkimuksen!)
Erään kerran ystäväni tomerasti ohjeisti meitä kaikkia yhden yhteisen illallisen päätteeksi tekemään kuka mitäkin. ”Siivotkaa te miehet nuo astiat, niin minä pesen kattilan”.
Säpsähdin. Eikö tuo ole aika komentelevaista, vaativaa? Mutta eihän se ollut. Ihan tavallista ryhmässä toimimista, kaikki tietävät että edellinen ateria pitää siivota pois, jotta seuraavaa päästään tekemään.
Silti minä pelkään aina olevani liian tarkka, liian järjestelmällinen, liian vaativa, liian pirttihirmu.
Ja siksi olen kasannut jumalattoman paljon asioita itselleni, ajatellut, että minun pitää tämä tehdä koska muille tämä olisi ylimääräinen asia, jotain, mitä tehdään vain minun vaatimuksieni takia.
Ja nyt tarkoitan siis vaikka oman lapsen synttärijuhlien järjestämistä.
Ehkä olemme samaa mieltä, ettei ole liian vaativan mieleni tuotosta ajatella, että juhlat lapselle olisi hyvä olla, sinne tarjoattavaakin.
Onko toisaalta ihmekään, että ajattelen lähtökohtaisesti olevani liian vaativa.
Sitähän me naisista sanomme jatkuvasti:
”Pitää antaa armoa itselleen”. Siis olla vähemmän vaativa.
”Ehkä mulla on vain liian korkeat standardit” Onko tosiaan?
”Naiset ovat kranttuja, eivät siksi löydä miestä” Vai ovatko miehet eri syistä metsällä, hakemassa jotain mitä emme halua?
“Se on aika nipo, sellainen suorittaja”, sanottiin kenestä miehestä milloin?
Mitä enemmän tätä mietin, sitä enemmän ajattelen, että naiset leimataan todella helposti vaativiksi. Siis liian vaativiksi. Vaativa mies on kunniahimoinen, yrittäjähenkinen ja periksiantamaton. Vaativa nainen on Boss bitch, joka nalkuttaa kotona.
Minulle on kahdesti vihjattu pariterapiassa, että olen liian vaativa. Ja lukemattomia kertoja koulussa, elämässä, harrastuksissa. Olen omaksunut siitä identiteetin: minä se vain olen liian vaativa. Itselleni ja muille.
En sano, etteikö se voisi paikoin olla totta (tosin en oikein vieläkään tiedä, missä, ja se lienee ongelman juurisyitä), mutta pelko vaativuudesta on sen jälkeen valunut kaikkeen. Vaativuuspelko on jättänyt ison haavan, jonka paikkaaminen taitaa lopulta olla se, mikä minua on väsyttänyt.
Teen itse, etten vaatisi liikaa. Kunnes räjähdän ja vaadin kaiken.
Naisille vahva miellyttämisen halu ei suinkaan vähene, jos annetaan ymmärtää, että sinä se haluat vähän liikaa asioita ja meitä muita alkaa harmittaa.
Olen joskus haaveillut saavani haltuuni keskitien standardin, lomakkeen, jolta voi tarkistaa, mitä saa vaatia. Tämä haave kertoo ennen kaikkea siitä, että olen ihan pihalla siitä, mitä minä saan haluta ja vaatia.
Alan nyt vaalia omia vaatimuksiani. Alan suojella oikeuttani olla myös vaativa, onhan muilla läheisilläni aina oikeus sanoa vastaan ja olla eri mieltä.
Ehkä jos naiset olisivat paljon vaativampia, maailma näyttäisi toiselta.
Ehkä se on juuri se, mitä on nyt tapahtumassa, ja siksi vastalauseena meillä on adrewtatet ja tradwifet, jossa naisen osa on tietää tarkkaan, mitä saa, eikä muut tarvitse vaatia.
Sanon, vaadin, siksi rohkeasti: vaaditaan vaan enemmän.
Kuva: Dorit Salutskij