Pitkä matka valittiin, mutta seura on hyvä

Välillä meidän perheen ikäjakauma naurattaa, ainakin näin konkreettisissa tilanteissa kuin tänään.

Melkein-riitelin pyykeistä murrosikäisen kanssa, jonka aamusta väsyneet silmät ovat jo lähes samalla tasalla omieni kanssa. Lokakuussa se saa minut kiinni ja hujahtaa sitten ohi. Se katosi murahtaen viereltäni omaan huoneeseensa, keho melkein karmeja hipoen, yhtäkkisesti pidentyneet raajat kolistellen.

Sillä hetkellä, kun nafti t-paita ja omassa sfäärissään elävä tukkapehko katosivat näkyvistä, ampaisi viereisestä ovesta sama tyyppi 10 vuotta nuorempana. Se tuli nakuna, puhtaana, tyhjänä tauluna, toispolvisessa konttauksessa, hurjasti päristellen ja jokin leikissä kulkuneuvoksi muotoutunut kädessä. Perässä tuli siskon toimesta jäteauto, jota ohjasi Nipsu.

Nauratti. Ei tästä porukasta vauhti puutu, ja voi kivasti aina sitten varioida eri vanhemmuuden haasteiden välillä. Tule sinä nukuttamaan nämä pienet, niin mä keskustelen noiden kanssa yökylästä ja kotiintuloajasta. Laittakaa te tiskit, me pestään pylly nyt. Yhteinen nimittäjä kaikille on pizza, toisille todellakin oma kokonainen, toiselta pitää nyppiä millimetrin kokoinen basilikan lehvä pois.

Myönnän kyllä miettiväni joskus väsyneenä, että aika pitkä kasvattamisen aikakausi tuli valittua. Yhtä usein kyllä mietin, miten siistiä on saada tämä kaikki vielä kerran: olla mukana kun yksi tajuaa, miten neljästä kirjaimesta muodostuu joku järkevä sana ja nähdä miten toisen jalat liitää jo niin hienosti, että ensi kesänä otetaan polkimet mukaan. Tavata yhden uusi tärkeä ihminen, kannustaa seuraavissa opinnoissa.

Vieressä tutut silmäpussit, kummallakin tätä nykyä vähän helpommin vähän syvemmät. Mutta toisaalta kummallakin ihan silmien edessä todiste siitä, että yllättävän nopeasti helpottaa ja aivan liian nopeasti se onkin jo melkein ohi, ja omalta lapselta pitää kalenteroida yhteistä aikaa – jotta se kiireiltään ehtii nähdä sua.

Ei muuta kuin kohti uusia kokemuksia ja sitten myös niitä tavallaan jo kerran elettyjä uusia kokemuksia!

2 Kommentit

  • Staika

    Sitä se on, rikkautta, jota ei rahalla saa. Viime vuoden lopulla olin laittamassa lasten käytettyjä kouluvihkoja paperinkeräykseen. Yhden vihkon kuitenkin avasin ja vilkaisin tekstejä. Poika oli niin ihanasti ja osuvasti kirjoittanut itsestään että minulla tuli kyyneleet silmiin. En todellakaan heittänyt vihkoa pois vaan säilöin sen muistojen laatikkoon. Mies sanoi, että toisinaan käy kateeksi lasten opettajia, jotka saavat olla näiden mahtavien tyyppien kanssa ja kuulla/lukea isoja oivalluksia. Enpä ollut asiaa ajatellut, että niin tosiaan on. Joitakin päivinä opet ja päiväkodin henkilökunta viettää enemmän aikaa lasten kanssa kuin kotiväki.

    Ymmärrän todellakin sen tunteen kun lapsista kasvaa itsenäisiä itsekseen selviäviä tyyppejä. Toisaalta haluaa pitää pienen vielä lähellä ja toisaalta mukava nähdä että he pärjäävät ja selviävät ❤️

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      no sepä, jatkuvaa ristiriitaa tämä vanhemmuus! <3 <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.