Pikkulapsiarki ja -aika ovat aika kuluttavia parisuhteelle ja omalle jaksamiselle. En voi todellakaan väittää, että meillä oltaisiin yhtä hymyä ja pusua joka päivä viikko, että muistettaisiin sanoa ne kolme pientä sanaa, tai aina edes muistettaisi toivottaa hyvää työpäivää. Se vaan on niin, että jos työkseen huolehtii 100% kahden pienen ihmisen terveydestä ja hyvinvoinnista, ei välttämättä illalla jaksa antaa yhtäkään prosenttia enää sille täysi-ikäiselle perheenjäsenelle. Pahimmillaan sitä joutuu miettimään mantrana tää nyt on vaan tätä, muutaman vuoden päästä helpottaa. Sen myötä oma onnellisuuden taso on välillä, noh, häilyvä. Joinain päivinä elämä on siedettävää ajankuluttamista seuraavaa päivää odotellen, toisina mentaalikävelen kotimatkalla kodin ohi ja jatkan juna-asemalle, ja hyvinä päivinä sitä jaksaa miettiä, mitä kivaa tänään tehtäisiin.
Enhän minä teistä tiedä, mutta itselleni on ainakin aika vaikeaa kytkeytyä sekunnissa siihen rakastavan vaimon ja onnellisen perheenäidin rooliin, kun vauva nukahtaa vihdoin klo 22.40 ja isomman koko yön jatkuvat kuumeiset unikauhukohtaukset alkaa 00.30. Useimmiten tuntuu, että tarvitsisin (työ)päiväni jälkeen ensin kolmisen tuntia purkautumisaikaa, jonka jälkeen voisin taas nähdä edessäni muutakin kuin velvotteita ja kitinöitä. Vaikkapa sen aviomiehen.
Mutta sitten on sellaisia hetkiä, tunteja tai päiviä, jotka yhtäkkiä vaan ilmestyvät jostain. Sellainen oli viimeksi tänään, aivan ihmeellisessä raossa. Kuumemittariin 39,2 kellottanut Ykkönen jutteli sohvalla pienelle haitarille (iPad mini, jos et heti ymmärtänyt), vaunuissa kuivasti yskivä Kakkonen oli vihdoin nukahtanut huudon päätteeksi ja minä tiskasin pari päivää vanhoja puuroja ylläni Insinöörin t-paita ja verkkarit. Siksi olikin vallan ihmeellistä, kun se hetki yhtäkkiä tulvahti jostain. Se vain tuli ja valtasi, verhoili koko sotkuisen huoneen lämmöllään. Kysymättä onko aika sopiva, tai tilanne sitä ruokkiva: Olenpas mä aika onnellinen just nyt. Yhtäkkiä askel oli hitaampi, hymy herkässä ja mieli täynnä rakkautta. Sellainen samanlainen keveä olo kuin pienessä nousuhumalassa, tai juuri työpaikan saatuasi. Ihana olo.
Sen sijaan, että vain nauttisin tästä olotilasta, koin tietenkin tarpeelliseksi pohtia, mistä ihmeestä se oikein johtuu. Kun meillähän on taas tänään aika tyhmiäkin juttuja. On aikamoisen surkea yö takana, kaksi sairasta lasta ja peruuntuneita suunnitelmia. Mikä tässä nyt muka onnelliseksi sitten tekee?
Olenhan minä tätä aiemminkin pohtinut ja päätynyt samaan tulokseen: meillä on nk. isot palikat tällä hetkellä todella hyvässä jamassa. On saatu pari ihanaa lasta ihan ok:n ja riittävän komean aviomiehen kanssa*, asutaan kivassa asunnossa, on auto, on hyvät työpaikat ja mahtavat harrastukset (siis tämä blogi) ja se kesämökkikin tuli hankittua. On mahdollista lähteä vaikka lomamatkalle, tai palata töihin miehen jäädessä kotiin lapsia hoitamaan. Toki ollaan myös kaikki hyvinkin perusterveitä. Elämä on siis varsin hyvällä mallilla, isossa kuvassa.
Se, että arkisin vähän kiristää, saa luvan mennä univelan, hormonien ja yleisen epämukavuusalueen piikkiin. Pitäisi vaan muistaa, että aina välillä tämä olo saattaa taas löytää takaisin. Että siellä kaukana ytimessä asiat on very okay, ja niiden asioiden päällä on tilaa olla jonkin aikaa vaikka tosi kyrsiintynyt. Tai vaikka vähän pidemmänkin aikaa, kyllä se sit taas siitä.
Taidan siis olla piilo-onnellinen. Muistutus siitä pitäisi tatuoida johonkin ranteen sisäsyrjään, jotta se nalkuttava kiukkuakka näkisi sen aika ajoin ja voisi jäädä tyytyväisenä (tai siis tyytymättömänä) odottamaan taas sellaista hetkeä.
* Tässä oli vähän sarkasmia mukana, ja Insinööri itse oli määrittelemässä termiä.