Viikot ennen angiinaa olivat ruuhkaisia. Oli työkiirettä, kotiangstia ja unohtuneita päiväkotilappuja. Rahamietintöjä, kinastelua ja kaiken kaikkiaan monenmoista oikeaa ja keksittyä stressiä kodin puutteesta päiväkodin vanhempainkahviloihin. Erityisesti edessä siintävä Insinöörin työmatka aiheutti etukäteishengenahditusta. Huokailin useaan otteeseen että miten tästä oikein selvitään.
Sitten jokin puuttui peliin, ja rauhoitti. Oli päivä oksennusta ja sitten monta päivää jotain sellaista aikaa, jota en oikein muista.
Palasin maanantaina töihin voipuneena, keskeytettynä.
Ja kas, kuinkas sitten sattuikaan?
Työt oli ikään kuin loppuneet. Ei ollut vastuita, ne muut olivat kopanneet. Deadlineistä yksi jos toinenkin oli vain rauennut. On pitkästä aikaa aikaa. Aikaa olla, ajatella, hoitaa ihmisiä.
Uusi koti on löydetty ja remontti laitettu alkuun, tulevan vuokranantajan hoitamana. On kahden viikon hikiliikuntakielto, eli aikaa vaikka mihin kotitöihin, lomasuunnitteluihin ja päiväkotilappuihin.
Kuuntelen Ed Sheerania, laitan kunnon ruokaa, höntsäilen ja annan lasten ihan rauhassa koristella serpentiinillä koko kodin omalla tyylillään. Kuljen ympäri tätä ihanaa, kohta vanhaa kotia ja koitan painaa kaiken mieleeni, uppoamatta liikaan haikeuteen. Harjoittelen uutta kameran linssiä ja mietin uusia laulujen sanoja.
Enkä voi olla taas kerran ajattelematta sen yhden viisan osteopaatin sanoja:
”Jos et sä kohta ite hidasta tota tahtia, sun kroppa kyllä sut pysäyttää.”
Niinhän se taas teki. Viisas kroppa.
