Niin. Onhan se selvä, että toisen lähtiessä viikoksi työmatkalle, toinen voi odottaa perheeseen iskevän vatsataudin.
Sitä osasin pelätä, joten Kakkosen tiistainen virkatauti (oksennukset välillä 7.30-16) ei oikein tuntunut missään. Se osui hienosti ämpäriin ja kaikkea.
Sen sijaan se itselleni keskiviikkoaamuna rantautunut angiina iski kyllä rajusti takavasemmalta ja puskan takaa, kaikilla voimilla palleaan.
En muista olleeni näin kipeä vuosiin. Lasten vieminen autolla mummolaan pakotti sohvalle kahdeksi tunniksi. Veden nieleminen sattui niin että meinasin itkeä. Kuume heilui kolmeysissä pari vuorokautta ja kaikki se makoilu sai aikaan aivan infernaalisen migreenin. Tänään, jo taudin paremmalla puolella, kahdensadan metrin matka puistoon taittui hitaasti ja yhdellä tauolla puolivälissä.
Olin pitkään aika reipas. Tai lähinnä podin huonoa omaatuntoa mummien liiallisesta hyödyntämisestä. Että kyllähän minä nyt itsekin pärjään. Oli vaikeaa pyytää apua, vaikka samalla pelotti edes ajatus lasten hoitamisesta. Mitä jos joku pitää nostaa syliin? Pitikin. Se ei mennyt hyvin. Ykkönen on varmaan loppuiäksi traumatisoitu kun se sai äitinsä itkemään holtittomasti yhdestä pienestä nostosta.
Nyt elämässä on taas valoa. Insinööri on kotona, vaikka tietysti kovassa jet lagissa, lapset edelleen terveinä ja minä kuumeeton. Kurkkuun sattuu enää nieltäessä ja sinne mahtuu taas vesitilkka turvotusten ohi.
Kauhistuttaa mennä maanantaina töihin, kun tänään ei jaksa edes kävellä, eikä se vähäinenkään sisään saatu ruoka imeydy mihinkään. Silti, ajatuksissa pyörii lähinnä kaikki tuntemani oikeasti sairaat ihmiset. Leikkauspotilaat, syöpätaistelijat ja influenssalaiset. Että kyllä tämä aika helppo juttu oli.
Sanon silti tämän: angiina, sä oot ihan paska tyyppi. Painu helvettiin siitä.