Vanhempana on oiva tilaisuus uupua parhaansa tekemiseen

Ehkä suurin lahja mitä olen itselleni vanhempana antanut on ajatus siitä että meidän vaikutuskykymme lapsiimme on rajallinen ja että aina ei tarvitse niin hirveästi ponnistella. Tämä asenne ei ole ihan itsestään tullut, eikä todellakaan ole vielä aina voimassa, mutta parannan siinä koko ajan.

”Vauva ei nuku, mitä teen väärin” oli vallitseva ajatukseni vielä Kolmosenkin kanssa. Hänen vauva-aikana joka paikassa puhuttiin unesta: rytmeistä, rutiineista, sykleistä ja itsenäisen nukahtamisen taidosta. Minä imin itseeni kaiken ja puhuin unikonsulttien kanssa. Rytmitin, nukutin ja valitin. Koin epäonnistuneeni suuresti kun vauva ei vain nukkunut päivisin pitkiä unia vaikka mitä tein (ja paljon teinkin).

vauva 3kkVapautukseni tuli yhdessä lauseessa kun jossain sanottiin ”tarjoa lapselle päiväunia…” ja tajusin että totta – voin tarjota, mutta en pakottaa. Kun olen tarjonnut hyvät olosuhteet, vauva joko nukahtaa tai ei. En voi eikä minun kannata sen enempää asialle tehdä. Ei se vauvakaan sille mitään voi. Luovutin jossain määrin yrittämisen ja hyväksyin tilanteen, tämä vauva nyt on tämmöinen.

Ei Kolmonen tietenkään alkanut nukkua, mutta ainakin sen jälkeen me valvoimme yhdessä iloisena enkä kävellyt ympäri kotikatua itkevä vauva vaunuissa, kiroten sitä miten me taas tähän päädyimme. (onneksi se nukkui öisin koska muuten olisin edelleen joutunut penkomaan keinoja asian korjaamiseksi).

Jos jotakin olen vanhemmuudesta oppinut niin sen että lapset ovat ihmeellisiä, taianomaisia, uudelleenohjelmoitavia olentoja, jotka kukoistavat vähän kuivemmassakin mullassa. Ne eivät ihan helposti pilalle (tai edes vinoon) mene ja vanhemmuus on ihan riittävän vaikeaa ilman ekstrapaineita omasta suorituksesta.

Yksittäiset sanat, ruudut ja niissä välkkyvät ohjelmat, ravinto tai nukkumaanmenoaika eivät tee lapsesta taparikollista tai kaiken murheen yli hyppivää yksisarvista.

Kun perusturvallisuus, ravinto ja rakkaus ovat olemassa, asiat on jo tosi hyvin.

Olen myös jo ehtinyt tässä taipaleellani huomata että vanhemmuuteen liittyy selkeitä suositustrendejä, asioita joiden merkitys nousee muiden yli ja jopa aivan erilaisia ajatusmalleja on vuosikymmenen aikana ilmestynyt. Osa asioista, joita suoritin ahdistuneen tarkasti 12 vuotta sitten ovat nyt suorastaan vanhentuneita, suurin osa ”must have” asioistakin vaihtuu vuosittain.

(Sano heittoaisa tai vesipilariarvo ja arvaan sinulla olevan esiteini kotona. Puhu uniassosiaatiosta niin veikkaan lapsesi olevan alle viisi.)

Hyvä synnytyskokemusMe elämme ajassa, jossa ihan kaikesta on paljon tietoa ja siihen on liiankin helppo päästä käsiksi. Kaiken voisi tehdä paremmin alkaen siitä miten lasta kehutaan, komennetaan tai puetaan, jopa nokkamuki voi olla vääränlainen (koska sen pitäisi olla pillipullo! vai sittenkin ihan vain muki suoralla reunalla?).

Keskusteluissa menee sekaisin se mikä on suositeltavaa, mikä pakollista ja mikä oikeasti vaarallista. Ollaan hukassa sen kanssa että suosituksen vastakohta ei ole ”huono / vaarallinen / tuomittava”, tai ei huomata että osa suosituksista on erilaisia kuin toiset ja niiden todennäköisyydet sekä syy-seuraus-suhteet vaihtelevat.

Ei tarvitse olla mitenkään ensikertalainen, jotta kaikkialta kuuluva suorastaan toksinen suosituspuhe saa pään sekaisin. Kukin tyylillään, itse… -viestit saavat helposti miettimään onkohan tämä minun tyylini siis väärä.

Saa olla jo aika rautainen uskomus omiin taitoihin ja valintoihin ettei korvat kääntyile jokaisen uuden tietohippusen perään kun omasta rakkaimmasta lapsesta ja hänen hyvinvoinnistaan on kyse.

On sanottava että minua vähän jopa surettaa seurata, miten ihanan tunnollisesti moni yrittää vanhemmutta suorittaa. Siis sehän on aivan mahtava juttu että halutaan tehdä asiat hyvin! Mutta pelkään että heillä (meillä), joilla on ravitsevan monipuolinen kotiruoka, pitkät iltasadut ja juuri oikealla tavalla kannustava kielenkäyttö, ei ole mitään rajoja siinä miten pahasti voi uupua, jos saman parhaan mahdollisen toimintatavan yrittää ulottaa jokaiseen elämän tai vanhemmuuden kolkkaan.

Vanhemmuus on aivan riittävän vaikea pähkinä purtavaksi ihan sellaisenaan ilman niitä ulkoisia ja sisäisiä vaatimuksia mitä siihen uuden, aina vain paremman tiedon valossa asetamme. Joskus näiden ihmeellisten olentojen tukeminen on uuvuttavaa ihan itsessään eikä virheiltä voi välttyä vaikka mitä kultatähtiä saisi.

Ja vaikka kuinka tekisit kaiken virheettä, suositusten mukaan ja lastasi kuunnellen, voi jotain outoa silti tapahtua.

Kun sain ohimennen palautetta että lapsille pitäisi yrittää puhua mahdollisimman puhdasta kieltä eikä finglishiä, mietin että se olisi mulle ihan viimeinen tikki – että yrittäisin vielä omaa tapaani puhua jatkuvasti tarkkailla ja hallita. Meillä hupsutellaan kolmen kielellisesti erittäin taitavan lapsen kanssa kyllä ihan omilla sanoilla ja usein myös monella eri kielellä sekaisin ja minusta se on ihanaa.

Tähän, kuten niin moneen muuhun asiaan, vastaankin ironisesti englanniksi: If it ain’t broken, don’t fix it.

Lapsilla on aivan uskomaton taito kehittyä upeaksi, taitavaksi ja kyvykkääksi omaksi itsekseen jopa meidän ponnisteluistamme huolimatta. Ehkä voisimme kaikki relata kymmenisen prosenttia ja katsella mieluummin uteliaana vähän sivusta mitä kaikkea tapahtuukaan.

 

Viimeinen kuva Aino Heininen

7 Kommentit

  • Pilvi

    Kiitos tästä tekstistä! Suositusten sijaan vanhemmille tarvittaisiin kilokaupalla lisää iloa siihen ainutlaatuiseen aikaan kun lapset ovat pieniä. Jotenkin sitä, että voisi huomata sen kaiken hyvän jo hetkessä eikä vasta vanhana. Isovanhemmat on hyviä tässä, voisivatkohan he alkaa kurssittaa vanhempia? 🤔

    • Hilla

      Aamen!!!

  • Jii

    Ihana kirjoitus, niinkuin sulla kaikki! Heittoaisa, se oli kova juttu esikoisen kanssa😂
    Mä koen, että ekojen lapsien kanssa sitä on mahdotonta rentoutua, mulla vasta kolmas avas silmät rentouteen ja oman näköiseen äitiyteen. Nyt osaan pysähtyä, kuunnella, oikein imeä itseeni pienen ihmisen iloa ja kasvua, sanoa useimmiten kyllä, vaikka olisi muka muutakin tärkeää. (Lasten elämässä on liikaa eitä). Nyt äitiydessä haasteena eri-ikäisten lasten tarpeet, mutta tuntuu, että mä oon kehittänyt resilienssiä kohdata nää pienet ihmiset ja tuntuu, että näistä kasvaa oikein hyviä ihmisiä ihan tavallisillakin keinoilla ilman kasvatusoppaita tai liikaa googelointia. Ehkä jossain asioissa ollaan vanhanaikaisia ja ankaria esim ruutuaika, mutta näin tuntuu oikealta. Terv -10, -12, -18 äiti

  • Johanna

    Ihanaa, kiitos tästä tekstistä! Kyllähän nämä asiat itsekin tiedostaa mutta on tärkeää saada lukea se toisen kirjoittamana, varsinkin kun sinulla on taito kirjoittaa niin hyvin!

  • Zen

    Kyllä! Edelleenkin pitää uusien ”pitäis sitä ja pitäis tätä”-suositusten kohdalla aina muistuttaa itseä, että loppujen lopuksi vauvalle ei voi opettaa väkisin mitään. Ei voi pakottaa mihinkään muottiin vaikka itse kuinka haluaisi ja jonkun mielestä ”pitäisi”. Ujosta ei voi opettaa sosiaalista supliikkia kaikille höpöttelijää, koska perusluonne ja temperamentti. Ei vaikka kuinka yrittäisi hampaat irvessä puskea. Yhtä vähän voi pakottaa hampaita puhkeamaan, kääntymään mahalleen, konttaamaan, kävelemään, nukkumaan, syömään ja mitä vielä. Stressaaminen noista ja vastaavista on ajanhukkaa ja tuo vain negatiivista kaikkien elämään.

    Tulin äidiksi päälle nelikymppisenä ja yhdenlaisen elämänkriisin/ikäkriisin läpi märehtineenä, jonka seurauksena opin jo vähän olemaan mitä olen ja olemaan välittämättä muiden mielipiteistä. Silti äitiyden suhteen joutuu usein ”maadoittamaan” itseä turhasta hötkyilystä. Jos olisin vielä alle 40-vuotias minä, romahtaisin ja sekoaisin tuossa loputtomassa ulkopuolisten vaatimusten ja suositusten suorittamisessa ihan täysin. Olin sillon niin irrallaan ja hukassa itseltäni ja itsestäni.

  • Auris

    Tää on erittäin hyvää ja ajankohtaista pohdintaa! Kiitos! Kirjoitat tosi hyvin tätäkin asiaa!

  • Lapseton

    Erittäin hyvin avattu tätä oikeasti isoa ongelmaa. Tämä on surullista kyllä syy siihen miksei minulla 30-vuotiaana ole lapsia enkä tiedä haluanko tulevaisuudessakaan. En usko olevani ainut. Vanhemmuuden teemat kiinnostavat ja olen lukenut paljon perheblogeja ja kuunnellut podcasteja. Olen surullisen tietoinen kaikista vaatimuksista ja missä kaikessa voi tehdä väärin. Pelkkä ajatus tuosta kaikesta uuvuttaa. En halua ostaa taaperolle kalliita paljasjalkakenkiä tai optimoida lapsen kaikkia kehitysaskeleita. Ihan tavallinen ei tunnu enää kelpaavan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.