Ehkä suurin lahja mitä olen itselleni vanhempana antanut on ajatus siitä että meidän vaikutuskykymme lapsiimme on rajallinen ja että aina ei tarvitse niin hirveästi ponnistella. Tämä asenne ei ole ihan itsestään tullut, eikä todellakaan ole vielä aina voimassa, mutta parannan siinä koko ajan.
”Vauva ei nuku, mitä teen väärin” oli vallitseva ajatukseni vielä Kolmosenkin kanssa. Hänen vauva-aikana joka paikassa puhuttiin unesta: rytmeistä, rutiineista, sykleistä ja itsenäisen nukahtamisen taidosta. Minä imin itseeni kaiken ja puhuin unikonsulttien kanssa. Rytmitin, nukutin ja valitin. Koin epäonnistuneeni suuresti kun vauva ei vain nukkunut päivisin pitkiä unia vaikka mitä tein (ja paljon teinkin).
Vapautukseni tuli yhdessä lauseessa kun jossain sanottiin ”tarjoa lapselle päiväunia…” ja tajusin että totta – voin tarjota, mutta en pakottaa. Kun olen tarjonnut hyvät olosuhteet, vauva joko nukahtaa tai ei. En voi eikä minun kannata sen enempää asialle tehdä. Ei se vauvakaan sille mitään voi. Luovutin jossain määrin yrittämisen ja hyväksyin tilanteen, tämä vauva nyt on tämmöinen.
Ei Kolmonen tietenkään alkanut nukkua, mutta ainakin sen jälkeen me valvoimme yhdessä iloisena enkä kävellyt ympäri kotikatua itkevä vauva vaunuissa, kiroten sitä miten me taas tähän päädyimme. (onneksi se nukkui öisin koska muuten olisin edelleen joutunut penkomaan keinoja asian korjaamiseksi).
Jos jotakin olen vanhemmuudesta oppinut niin sen että lapset ovat ihmeellisiä, taianomaisia, uudelleenohjelmoitavia olentoja, jotka kukoistavat vähän kuivemmassakin mullassa. Ne eivät ihan helposti pilalle (tai edes vinoon) mene ja vanhemmuus on ihan riittävän vaikeaa ilman ekstrapaineita omasta suorituksesta.
Yksittäiset sanat, ruudut ja niissä välkkyvät ohjelmat, ravinto tai nukkumaanmenoaika eivät tee lapsesta taparikollista tai kaiken murheen yli hyppivää yksisarvista.
Kun perusturvallisuus, ravinto ja rakkaus ovat olemassa, asiat on jo tosi hyvin.
Olen myös jo ehtinyt tässä taipaleellani huomata että vanhemmuuteen liittyy selkeitä suositustrendejä, asioita joiden merkitys nousee muiden yli ja jopa aivan erilaisia ajatusmalleja on vuosikymmenen aikana ilmestynyt. Osa asioista, joita suoritin ahdistuneen tarkasti 12 vuotta sitten ovat nyt suorastaan vanhentuneita, suurin osa ”must have” asioistakin vaihtuu vuosittain.
(Sano heittoaisa tai vesipilariarvo ja arvaan sinulla olevan esiteini kotona. Puhu uniassosiaatiosta niin veikkaan lapsesi olevan alle viisi.)
Me elämme ajassa, jossa ihan kaikesta on paljon tietoa ja siihen on liiankin helppo päästä käsiksi. Kaiken voisi tehdä paremmin alkaen siitä miten lasta kehutaan, komennetaan tai puetaan, jopa nokkamuki voi olla vääränlainen (koska sen pitäisi olla pillipullo! vai sittenkin ihan vain muki suoralla reunalla?).
Keskusteluissa menee sekaisin se mikä on suositeltavaa, mikä pakollista ja mikä oikeasti vaarallista. Ollaan hukassa sen kanssa että suosituksen vastakohta ei ole ”huono / vaarallinen / tuomittava”, tai ei huomata että osa suosituksista on erilaisia kuin toiset ja niiden todennäköisyydet sekä syy-seuraus-suhteet vaihtelevat.
Ei tarvitse olla mitenkään ensikertalainen, jotta kaikkialta kuuluva suorastaan toksinen suosituspuhe saa pään sekaisin. Kukin tyylillään, itse… -viestit saavat helposti miettimään onkohan tämä minun tyylini siis väärä.
Saa olla jo aika rautainen uskomus omiin taitoihin ja valintoihin ettei korvat kääntyile jokaisen uuden tietohippusen perään kun omasta rakkaimmasta lapsesta ja hänen hyvinvoinnistaan on kyse.
On sanottava että minua vähän jopa surettaa seurata, miten ihanan tunnollisesti moni yrittää vanhemmutta suorittaa. Siis sehän on aivan mahtava juttu että halutaan tehdä asiat hyvin! Mutta pelkään että heillä (meillä), joilla on ravitsevan monipuolinen kotiruoka, pitkät iltasadut ja juuri oikealla tavalla kannustava kielenkäyttö, ei ole mitään rajoja siinä miten pahasti voi uupua, jos saman parhaan mahdollisen toimintatavan yrittää ulottaa jokaiseen elämän tai vanhemmuuden kolkkaan.
Vanhemmuus on aivan riittävän vaikea pähkinä purtavaksi ihan sellaisenaan ilman niitä ulkoisia ja sisäisiä vaatimuksia mitä siihen uuden, aina vain paremman tiedon valossa asetamme. Joskus näiden ihmeellisten olentojen tukeminen on uuvuttavaa ihan itsessään eikä virheiltä voi välttyä vaikka mitä kultatähtiä saisi.
Ja vaikka kuinka tekisit kaiken virheettä, suositusten mukaan ja lastasi kuunnellen, voi jotain outoa silti tapahtua.
Kun sain ohimennen palautetta että lapsille pitäisi yrittää puhua mahdollisimman puhdasta kieltä eikä finglishiä, mietin että se olisi mulle ihan viimeinen tikki – että yrittäisin vielä omaa tapaani puhua jatkuvasti tarkkailla ja hallita. Meillä hupsutellaan kolmen kielellisesti erittäin taitavan lapsen kanssa kyllä ihan omilla sanoilla ja usein myös monella eri kielellä sekaisin ja minusta se on ihanaa.
Tähän, kuten niin moneen muuhun asiaan, vastaankin ironisesti englanniksi: If it ain’t broken, don’t fix it.
Lapsilla on aivan uskomaton taito kehittyä upeaksi, taitavaksi ja kyvykkääksi omaksi itsekseen jopa meidän ponnisteluistamme huolimatta. Ehkä voisimme kaikki relata kymmenisen prosenttia ja katsella mieluummin uteliaana vähän sivusta mitä kaikkea tapahtuukaan.
Viimeinen kuva Aino Heininen