 |
| Ei niin palauttavaa kuin luulisi. |
Syyskuisen romahduksen jälkeen olen miettinyt tosi paljon omaa jaksamista. Tai lähinnä sitä, miksi sitä ei ole. Saara painiskeli samojen tuskien kanssa omalla tontillaan ja kirjoitti lähes sanasta sanaan samaa mitä minäkin joskus:
”Miksi minä en onnistu, kun jotkut ovat omaani vaativammassa tehtävässä, ylitöitä ja työmatkoja tehden ja silti pärjäävät? Minulla on vain kaksi lasta, on aviomies joka kantaa vähintään puolet perhe-elämän taakasta, on hyvä päiväkoti ja lyhyet työmatkat ja satunnaista lastenhoitoapuakin.”
Niin, niinhän meillä kaikilla. Siis olosuhteet, jotka eivät näytä päällisin puolin rankalta, mutta ovat. Sitä myötä niille omille rankoille tunteille ei oikein tunnu löytyvän tilaa, kun ”eihän mulle edes niin…” ja tilanne eskaloituu. Vituttaa että vituttaa, ahdistaa että ahdistaa ja itkettää kun tuntuu ettei suunta muutu millään parempaan.
Meillä oli eilen kylässä Ykkösen kummitäti. Meininki oli todella seesteinen, oltiinhan me lomailtu jo päiväkausia. Minä olin melko levollinen, koti siisti ja lapset touhusi omiaan. Siksi ehkä vähän jopa yllätyin havahtuessani ystäväni viiltävään tilanneanalyysiin: ”Vitsi mä aina unohdan tämän ärsyketulvan, joka lapsista tulee”. Mikä ahaa-elämys! Niinhän se on! Unohdan aina, että olen itsekin aika herkkä vahvoille ärsykkeille, erityisesti äänten kakofonialle.
Ja uskon että juuri siksi tämä ihan peruselämäkin on (mulle) rankkaa. Lasten kanssa elämä on ihanan rikasta, ja samalla äärettömän kuluttavaa. Ihan koko ajan on huomio jossain. Aluksi pääsääntöisesti vaivalloisissa asioissa: vauva ähisee, tarvitsee ruokaa, vaippa pitää vaihtaa, uhmaikäinen meinaa mennä palasiksi raivostaan, pissahätä purkautuu kohta lattialle, kukaan ei nuku. Nyt kun lapset on isommat, metelin laatu on muuttunut positiivisemmaksi: on laulavaa taiteilijaa, käkättävää temppuilijaa ja innostunutta ”kato äiti tätä!” huutoa talo täynnä. Mutta yhtäkaikki, huutoa. Ääntä, meininkiä, menoa ja sata tapahtumaa tunnissa.
Tämä lienee ainakin itselleni yksi tämän syksyn suurista opetuksista. Ei se väsyminen tule siitä, että elämässä on paljon säätöä, tekemistä ja vaivaa. Se tulee siitä, että elämää on paljon. Hyvää ja vaikeampaa, mutta paljon silti. Juuri nyt elämä täyttää kaikki aistilokerot ja elimet aivoista selkälihaksiin, naurun kyynelistä murheen ryppyihin. Luppoaikaa ärsykkeistä, tunteista ja ajatuksista ei ole.
Siksi tämmöinen parin viikon kotiloma oli ehkä parasta, mitä olen koskaan puolivahingossa tehnyt. Vaikka välillä päässä käväisi ”miksei mekin sitten lähdetty vaikka aurinkoon kun näitä lomapäiviä näin paljon tulikin?”, tajusin pian syyn: koska säätö ja elämän täyttö. Tämä leppoisa oleminen, eläminen ja hengailu on ollut aivan äärettömän rentouttavaa. Ensimmäistä kertaa sitten kotiäitiaikojen pyykinpesu on ihan mukavaa touhuamista, ruoanlaitto suurta luksusta ja värityskirjojen värittäminen ihanaa meditaatiota.
Elämästä vapautui tällä lomalla 8-10 tuntia työn tuomia ärsykkeitä, enkä onnekseni täyttänyt sitä matkalaukuilla, siirtymillä, auringolla ja uusilla tuoksuilla. En täyttänyt sitä oikeastaan ollenkaan, ja lopputuloksena fiilis on täydempi kuin pitkään aikaan.
Otetaan itsellemme armoa ja aikalisää tähän juuri alkaneeseen vuoteen. Ei hidasteta, meditoida tai uhriuduta, vaan vähennetään. Tehdään tilaa. Ja jos se ei ole mahdollista, koitetaan sinnitellä toistemme turvin. Otetaan apua vastaan, valitetaan, itketään ja murehditaan ihan rauhassa. Se on ymmärrettävää, sallittua ja sopivaa. Kas näin, annan teille (ja itselleni) luvan. Olkaa hyvä.