Nenän kautta sisään, suun kautta ulos. Voimakohdassa pihahdus, ”tsih”. Hengitä mahaan asti. Hengitä edes jotenkin.
Voin kertoa, että siirtyminen kohti keski-ikää, loikkaaminen sinne neljännellekymmenennelle, on rankkaa touhua. Juhlat oli, krapula tuli, henki lähti. Nyt kolme päivää siitä toivuttuani, alan taas saada happea keuhkoihin. Onneksi pahin laskeuma tapahtui itse synttäripäivänä lasten ollessa mummin ja ukin luona hyvässä hoidossa. Saatiin rauhassa koomata, käydä brunssilla (Crustum, iiiihana silloin kun ruoka uppoaa), katsella ruumiita (Heureka) ja viihtyä ruumiiden syntymisen parissa (Tarantino).
Lauantaina olo olikin jo melkein normaali, joten oli hirvittävän ihanaa käydä valmennettavana salilla, harjoittelemassa sitä alussa mainittua pihinää. Ei muuten ollut. Hyissaatana sanon minä. Kun happea ei ole muutenkaan tarpeeksi elimistössä ja nestehukka huutelee joka solussa, on todella mahtavaa hengailla leuanvetotangossa ja ”yrittää tulla niin hitaasti alas kuin mahdollista”. Tai nostaa päänsä yläpuolelle yhdellä kädellä raskaita painoja, ja toivoa ettei horjahda tai voimat lopu kesken. Melkein tekisi mieli veikata, että tämä oli joko PT:n tai karman raju kosto, mutta taisi olla ihan omaa syytä kuitenkin.
Loput pääsiäisestä meni kuitenkin onneksi vallan mahtavasti, kun pääsi taas niiden kahden rääpäleen luo, joita kumma kyllä ehti tulla ikävä kahdessa yössä. Vähän olen tähän havaintoon pettynyt, mutta niin vain minustakin on tullut niitä äitejä. Minkäs teet kun ne on välillä aika siistejä tyyppejä. Onneksi ne on myös nykyään sillä tavalla kivoja, että niidenkin mielestä on kiva nähdä pienen eron jälkeen. Ykkösen harjoittama mene pois, olet pilannut elämäni -vastaanotto kun oli vähän turhan raju aikoinaan hurjan kolmen yön eron jälkeen.
Siellä mummin ja ukin luona ehdittiin käydä myös retkellä järven jäällä, jossa Ykkönen oli aivan järjettömän innostunut tutkimaan ”kalareikiä”. Myöhemmin selvisi, että valtaosasta niistä löytyi kuin ihmeen kautta suklaamunia. Kumma juttu, että kiinnosti. Pelikuntoni riitti muuten juuri ja juuri pulkan kiskomiseen, joten ette saa tästä sinänsä huikean valokuvauksellisesta tapahtumasta kuvia, vaan olen korvannut ne tässä edellisen viikonlopun retkikuvilla. Ja tästä pääsen seuraavaan outoon havaintoon; eikö se riitä, että olen alkanut ikävöimään lapsiani, onko minusta myös tulossa ulkoilmaihminen? Hyissaatana, sanon minä taas.
Tiedättekö muuten, miten kovat jätkät hoitaa yllätysbileet? Sillä tavalla, että pyytää vieraat kotiinsa klo 18 ja menee itse kampaajalle tekemään kaiken klo 15. Kun kello lyö kuusi, voi havaita olevansa edelleen siellä kampaajalla, tukka märkänä. Kun kello on puoli seitsemän, voi vilkuilla hermostuneesti kelloaan, kampaajan leikatessa tukkaa, ja miettiä että eihän kukaan kuitenkaan nyt näin aikaisin…Kun sitten kiiruhtaa kotiin tuskanhikisessä paidassaan ja likaisissa farkuissaan klo 18.45, voi itse huutaa ”Yllätys!” niille kymmennelle vieraalle, jotka oli jo paikalla. Loppuillan voikin näyttää sitten näin fiksulta, yllättyneeltä – ja ryppyiseltä:
